Näin kulkee maailmanpyörä päässäni

Minusta tuntuu juuri samanlaiselta kuin 18 ja 22 vuotta sitten: muut ihmiset eivät näe samoja asioita kuin minä. Jos sanon ääneen, mitä mielessäni koko ajan liikkuu, ihmiset katsovat oudosti. En saa mielestäni niitä lapsia, jotka asuvat lastenkodissa. Siellä on kuulemma lisääntynyt isojen lasten määrä. He käyvät koulua ja päiväkotia ja tulevat lastenKOTIin illalla. En voi olla vertaamatta lapsia, jotka tulevat päiväkodista ja koulusta oman perheen luo, omaan kotiin. Lastenkodin lapset eivät pääse enää niin nopeasti adoptioperheisiin, koska äidit jättävät lapsensa sairaalaan, kun eivät jaksa selvittää tai halua olla yhteydessä isään, jotta häneltä saisi adoptioluvan. Se on varsinainen karhunpalvelus lapselle, koska on olemassa tietty aika, jonka kuluttua tällainen huostaanotettu lapsi voidaan luovuttaa adoptioon. Jos taas lastenkotia verrataan vaihtoehtoon että lastenkotia ei olisi?

Töiden jälkeen menin ensin vaihtamaan matkalle ostamani kengät, koska jalkani on niin kipeä, että en voikaan pitää niitä. Kauppa oli niin ystävällinen, että muutti kengät lahjakortiksi. Maanantaina haen toisen piikin jalkaani, jotta voin edes jotenkin kävellä. Pitikö tämänkin sattua juuri nyt. Minä tiesin, että matkaa ei kannata siirtää siihen, kun olen liian vanha matkustamaan, mutta että olen jo nyt liian raihnainen. Mur.

Olin lisäksi saanut loistoidean: olen yhteydessä lastenvaateliikkeisiin ja kyselen edullisesti ylijäämävaatteita. Kai sellaisia nyt joka putiikissa on. Sellaisia yksittäisiä kappaleita, joita ei kannata enää myydä, mutta jotka ovat ihan hyviä. Siis maksaisin niistä tietysti! Ei ollut idea hyvä, ei. Sain ensimmäisessä kaupassa märän rätin naamaani. Kun rupesin kyselemään myynnistä poistoon menossa olevia jne., nuori myyjä kalansilmineen katsoi minua kummallisesti. Toinen myyjä höristi korviaan vieressä. Molemmat olivat niin epäluuloisen näköisiä, että kysyin sitten vain, että missäpäin niitä lastenvaatteita ylipäänsä on. Olin saanut liikkestä tekstiviestin, että tänään on 25 %:n alennus. Voi duudeli kuinka ihania vauvanvaatteita. Hypistelin niitä onnessani ja sitten muistin, että siellä onkin niitä isompia lapsia. (Tässä vaiheessa paikalle ryntäsi ulkovaatteissaan tiukan näköinen täti, katseli minua ja käveli edestakaisin ja meni lopulta henkilökunnan ovesta. Oliko ne hälyttäneet kauppiaan, että täällä joku seko mummeli kyseli ihan omituisia.) Voiko tytöille ostaa kimallekoristeisia puseroita? Näyttävätkö ne halvalta ja mauttomalta vai tuleeko joku pikkutyttö onnelliseksi. En uskalla. Päädyin sitten lopulta neljään puseroon. Kahteen vihreään, joissa oli ketun kuva rinnassa ja kahteen punaiseen, joissa oli pöllön kuva. Sellainen ommeltu, ei painettu. Noin 25 euroa yhteensä. Ei paha. Menen joku päivä lasten kanssa katselemaan jotain kivaa lisää, leluja tai jotain suomalaista. Rahaa laitoin lastenkotiklubin tilille ja jos sinne kertyy muiltakin klubilaisilta tarpeeksi, saan shekin mukaani vietäväksi. Paikan päällä ostan vaippoja ja äidinmaidonvastiketta. Tämä on pisara meressä, mutta antamisen iloni on kyllä ihan aitoa : ) Silloin kun kävimme hakemassa lapset, veimme vain vaatimattomat tuliaiset henkilökunnalle. Ei ollut sopivaa viedä muuta. Nyt kun tämä lastenkoti on toistaiseksi lakannut antamasta lapsia Suomeen, ei avustaminen tunnu ollenkaan väärältä varsinkin kun tilanne siellä on mennyt huonommaksi.

Nyt joku tietysti ajattelee, että onhan niitä kohteita Suomessakin. Totta, mutta suomalaiset olosuhteet eivät ole verrattavissa kolumbialaisiin. Muutenkaan en ymmärrä lausetta, että "onhan meillä omiakin köyhiä". Se sitten estää auttamasta ketään. Hoh hoijaa. No meidän viemisemme ovat rikka rokassa ja sattumoisin meillä on lämpimät tunnesiteet juuri tähän lastenkotiin.

Perjantaina toiset rokotukset ja maanantaina se jalkapiikki. Kylläpä on pistelty. Jos ne tekevät lentoasemalla doping-testin, en taida läpäistä. Siitäpä tulikin mieleeni kolumbialainen tulli: pojalla oli matkalla pieniä Turtles-hahmoja 4 kappaletta, Donatello, Rafaello ja mitä niitä olikaan. Tullivirkailija rapsutteli niitä kynnellä, luuli varmaan huumemutanttikilpikonniksi. Sekin huvitti, kun olimme matkustaneet Bogota-Caracas-Frankfurt- Helsinki, niin Oulun lennolle tultaessa piti virkailijan nostattaa vauva kopasta pois ja kurkistaa patjan alle : ).

Haha, juuri kuulin, että bogotalaiset sotilaat yrittävät nostaa imagoaan. Saattavat hymyillä ja vilkuttaa. Voi olla, että minultakin pääsee hymy, ettei suorastaan nauru.

Erikoiset tilanteet

Moni tuleva adoptiovanhempi varmasti joutuu miettimään, millaista kohtelua lapsi saa Suomessa. Yhteenvetona heti aluksi voisin sanoa, että kokemukseni ovat valoisia. Naapurusto ihastuu lapsiin kuten lapsiin yleensä. En voi tietää, mitä siellä seinien sisällä sitten puhutaan. Eräs vanhempi nainen muutti seinänaapuriksemme rivitalossa ja kertoi, että 3-vuotias poikamme oli pihalla mennyt kertomaan hänelle, että on syntynyt kaukana Kolumbiassa. Emme edes tienneet, että poika sitä miettii, mutta olimmepa väärässä : )

Heti tultuamme Suomeen eräs naapurin lapsi (koululainen jo) kurkisti vaunuun ja kysyi "puhuuko se suomea". Tilanne oli huvittava. Vauvat eivät yleensä puhu vaunuvaiheessa : ). Se ei ollut enää huvittavaa, kun äitini hautajaisissa eräs rouva tuli kysymään, puhuvatko lapseni suomea. Hän oli tiennyt jo 20 vuotta lapsistamme; äidin hyvä ystävä.

Pojastani on pienenä sanottu, että on ihan äitinsä näköinen. Joskus tekisi mieli viisastella, mutta hymyilee vain. On varmaankin äitinsä näköinen, mutta kumman? Tosin se lastenkoti, josta olemme lapset hakeneet, kyllä katsoo valokuvia ja ilmeisesti yrittää löytää yhtäläisyyksiä ulkonäössä. Tuntemattomat puhuvat usein heti englantia lapsilleni.

Olen ihan hurjasti miettinyt rasismia ja se saa minut todella vihaiseksi. Itselleni huudettiin kerran Helsingissä auton ikkunasta hävyttömyyksiä. Kävelin keskellä Helsinkiä ja ehkä takaapäin varsinkin olemukseni näytti thaimaalaiselta (koko ja mustat, pitkät hiukset). "Hei tumma tyttö, anna p....". Se  halvensi niin, että muistan lauseen siis vieläkin. Entä sitten, kun on oikeasti thaimaalainen?

Ulkomailta tulleet adoptiolapset varmaan usein sekoitetaan maahanmuuttajiin ja siitä on esim. Mylläri kirjassaan kirjoittanutkin. Se on varmasti hankala tilanne lapselle. Poika kertoi olevansa jonkinlainen sillanrakentaja koulun pihalla (17-18 -v.). Siellä viettivät välituntia eri ryhmässä ulkomaalaistaustaiset oppilaat. Poika kävi heidän ryhmässään juttelemassa samoin kuin muidenkin. Se teki minut todella iloiseksi.

Ja se ikuisuuskysymys: kertoako vai ei? Onko pakko kaikille sanoa, mistä on tullut. Minä yleensä kerroin lääkärille siinä vaiheessa, kun hän rupesi kyselemään perinnöllisistä sairauksista. Joskus kerroin luontevasti, jos tilanne näytti sitä vaativan. Esim. päiväkotien on välttämätöntä tietää. Unohdin sanoa eräänä kesänä sijaispäiväkodissa ja siellä eräs hoitaja oli halunnut puhua espanjaa pojalleni, koska oli ollut Espanjassa ja poika oli kuulemma aivan saman näköinen kuin pojat siellä.

Adoptiovanhempi on tehnyt ratkaisunsa jo hankkiessaan lapsen ja rasismi pitää selvittää itsensä kanssa jollakin tasolla jo silloin. Pitää olla riittävän kypsä selviämään tilanteista ja pitää kasvattaa lapselle terve itsetunto. Rasismissahan todellinen ongelma ei ole sillä, jonka niskaan rasismi kaadetaan vaan sillä, joka sitä harjoittaa vajavaisen egonsa kanssa. Nämä olivat suuria sanoja ja kohteeksi joutunut on aluksi pieni lapsi, mutta hyvä itsetunto on ainut apu. Joskus havaitsen itsessäni erittäin primitiivisiä piirteitä. Silloin en uskalla aukaista suutani, koska tekisi mieli antaa samalla mitalla rasistisille möläyttelijöille. Hetken rauhoituttuani ilmaisen mielipiteeni "sivistyneesti". Käytän kaikki tilaisuudet rasismin kitkemiseksi ja uskallan olla se ainoa erimielinen isossakin porukassa.

Sitä luulee tietävänsä, mitä ympäristö ajattelee ja sitten yhtäkkiä tulee jokin lause, joka paljastaa paljon tilanteesta. Lähisuvustani olen kuullut erikoisen lauseen "on se sinun miehesi ihmeellinen, kun lähtee kanssasi hakemaan lapsen ulkomailta" Häh? Adoptio jos mikä on äidin ja isän projekti. Biologisen lapsen kohdalla ei isältä alkuvaiheessa paljon tarvita, mutta jos isä ei ole adoptiossa aktiivisesti mukana, ei siitä mitään tule. Tietysti naiset usein hoitavat käytännön asioita ja puhua pulputtavat, mutta kyllä ne asiat on kahdenkesken sovittu!

Miehen kuoleman jälkeen jälleen lähisukulaiseni kyseli kierrellen kaarrellen harmittaako minua nyt se, että haimme lapset, kun mies kuoli. Voi hyvä jysäys. Keneltä biologiselta vanhemmalta kysyttäisiin tuollaista? Lapset ovat minulle rakkainta maailmassa ja minun oma perheeni.

--------
Tähän loppuun kevennys: Tyttö tuli kerran päiväkodista ja kiljaisi ovella: nyt minä tiiän, ei me ookkaan tultu Kolumbiasta vaan Gopotasta! : D   (Bogota).

Juurimatkan sekalaiset järjestelyt

Kaikki on erilaista kuin hakumatkalla: saa matkustaa milloin haluaa tai olla matkustamatta. En voisi kuitenkaan kuvitellakaan, että jättäisin lapset käyttämättä synnyinmaassaan. Se on itsestäänselvyys. Matkan toteutusta viivästytti se, että minulla oli kynnys matkustaa ilman lasten isää, jonka elämä päättyi liian varhain. Tärkeintä tässä ovat kuitenkin lapset ja minun tuntemuksillani ei saa olla merkitystä.

Nyt huomaan, että on hyvä, kun nuorinkin on täyttänyt 18. Lastenkodissa vain täysi-ikäinen lapsi saa tiedustella omia juuriaan. Olen kirjeissäni lastenkotiin kysynyt pari kertaa parempia valokuvia lasten äideistä, koska kuvakopiot ovat todella huonot. Vastauksena on ollut täydellinen hiljaisuus. Ystävällinen vastauskirje on kyllä tullut, mutta kysymäni asia on jätetty huomiotta.

No niin, ensimmäinen askel on päättää, että nyt se tehdään. Otin yhteyttä muihin juurimatkan tehneisiin (tiedossani on lista samasta lastenkodista adoptoineista). Sain sieltä hyviä neuvoja. Seuraavaksi otin yhteyden Interpediaan. Siinä vaiheessa sai päättää, haluaako lapsi todella laajamittaisesti etsiä sukuaan vai ei. Meillä ei. Etsiminen onnistuu ja maksaa jonkin verran. Sitten kanssani keskusteltiin siitä, kuinka matka vaikuttaa meihin ja tarjottiin keskusteluapua minulle ja lapsille. Lapset voivat olla yhteydessä suoraan kuraattoriin.

Huomasin, että minun täytyy ruveta pitämään blogia, koska pää meinasi pamahtaa kaikesta miettimisestä. Viime yönä näin unta, että mies heräsi eloon. Surullista tässä on se, että hän oli ainut ihminen koko maailmassa, jonka kanssa olisin OIKEASTI voinut puhua tuntemuksistani.

Seuraavaksi lapset lähettivät tietolomakkeet Interpediaan, jonka pohjalta meille mm. järjestetään se lastenkotikäynti sen samaisen suomalaissyntyisen rouvan avulla, joka auttoi meitä 18 vuotta sitten!

Rokotukset: hyvissä ajoin ennen matkaa. Aika monta piikkiä. Kallista. Lennot Hki-Pariisi (jossa yötä)-Bogota ja samaa reittiä takaisin, mutta emme yövy tullessa Pariisissa, paitsi jos myöhästymme jatkolennolta, jolloin Finnair maksaa hotellin. Hotellin valinta Bogotassa. Siellä on keittiö, joten voi kokata itse ja tulee halvemmaksi. Käytimme matkatoimistoa apuna.

Suomessa asuu eräs kolumbialainen matkanjärjestäjä ja hänen kauttaan varasimme hotellin Cartagenasta ja itse netistä lennot Bogota-Cartagena (Karibian rannalla)-Bogota. Eli matka matkan keskellä : ) Viimeiseksi jätin Oulu-Helsinki-Oulu -välin ja siinäpä se yllätys tulikin. Koska on sunnuntai, Blue1 ei lennä siten, että voisimme jatkaa Pariisiin varaamallamme lennolla ja Finnairin lennot maksavat kolmelta yhtä paljon kuin yhden lento Bogotaan! Mennään autolla ja ollaan Helsingissä yötä.

Rahaa kannattaa ruveta säästämään hyvissä ajoin, koska halpa matka se ei ole. Meinaan jos on tavallinen palkanansaitsija ja joutuu laskemaan rahojaan : ) Pari uutta matkalaukkua ostin, koska aion viedä lastenkotiin tuliaisia ja tuoda sieltä muistoja, niin paljon kuin mukaan mahtuu. Euroja voi kuulemma vaihtaa siellä lähes missä vain, joten dollareita ei tarvita. Kaikenlaiset kortit käyvät. Kännykätkin kuulemma toimivat.

Lasten silmät tuikkivat innostusta kuin joskus joulun alla. Suurin nautinto on nähdä heidän ilonsa. Voi siellä kätinääkin tulla, kun asumme kolmestaan samassa huoneessa/huoneistossa ja pojalla sentään on jo oma asunto Oulussa. Kuukauden kuluttua olemme siellä - hui.