Juurimatkakertomus aikojen alusta siihen hetkeen, kun matkalaukut taas kotimaassa puretaan.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Erikoiset tilanteet

Moni tuleva adoptiovanhempi varmasti joutuu miettimään, millaista kohtelua lapsi saa Suomessa. Yhteenvetona heti aluksi voisin sanoa, että kokemukseni ovat valoisia. Naapurusto ihastuu lapsiin kuten lapsiin yleensä. En voi tietää, mitä siellä seinien sisällä sitten puhutaan. Eräs vanhempi nainen muutti seinänaapuriksemme rivitalossa ja kertoi, että 3-vuotias poikamme oli pihalla mennyt kertomaan hänelle, että on syntynyt kaukana Kolumbiassa. Emme edes tienneet, että poika sitä miettii, mutta olimmepa väärässä : )

Heti tultuamme Suomeen eräs naapurin lapsi (koululainen jo) kurkisti vaunuun ja kysyi "puhuuko se suomea". Tilanne oli huvittava. Vauvat eivät yleensä puhu vaunuvaiheessa : ). Se ei ollut enää huvittavaa, kun äitini hautajaisissa eräs rouva tuli kysymään, puhuvatko lapseni suomea. Hän oli tiennyt jo 20 vuotta lapsistamme; äidin hyvä ystävä.

Pojastani on pienenä sanottu, että on ihan äitinsä näköinen. Joskus tekisi mieli viisastella, mutta hymyilee vain. On varmaankin äitinsä näköinen, mutta kumman? Tosin se lastenkoti, josta olemme lapset hakeneet, kyllä katsoo valokuvia ja ilmeisesti yrittää löytää yhtäläisyyksiä ulkonäössä. Tuntemattomat puhuvat usein heti englantia lapsilleni.

Olen ihan hurjasti miettinyt rasismia ja se saa minut todella vihaiseksi. Itselleni huudettiin kerran Helsingissä auton ikkunasta hävyttömyyksiä. Kävelin keskellä Helsinkiä ja ehkä takaapäin varsinkin olemukseni näytti thaimaalaiselta (koko ja mustat, pitkät hiukset). "Hei tumma tyttö, anna p....". Se  halvensi niin, että muistan lauseen siis vieläkin. Entä sitten, kun on oikeasti thaimaalainen?

Ulkomailta tulleet adoptiolapset varmaan usein sekoitetaan maahanmuuttajiin ja siitä on esim. Mylläri kirjassaan kirjoittanutkin. Se on varmasti hankala tilanne lapselle. Poika kertoi olevansa jonkinlainen sillanrakentaja koulun pihalla (17-18 -v.). Siellä viettivät välituntia eri ryhmässä ulkomaalaistaustaiset oppilaat. Poika kävi heidän ryhmässään juttelemassa samoin kuin muidenkin. Se teki minut todella iloiseksi.

Ja se ikuisuuskysymys: kertoako vai ei? Onko pakko kaikille sanoa, mistä on tullut. Minä yleensä kerroin lääkärille siinä vaiheessa, kun hän rupesi kyselemään perinnöllisistä sairauksista. Joskus kerroin luontevasti, jos tilanne näytti sitä vaativan. Esim. päiväkotien on välttämätöntä tietää. Unohdin sanoa eräänä kesänä sijaispäiväkodissa ja siellä eräs hoitaja oli halunnut puhua espanjaa pojalleni, koska oli ollut Espanjassa ja poika oli kuulemma aivan saman näköinen kuin pojat siellä.

Adoptiovanhempi on tehnyt ratkaisunsa jo hankkiessaan lapsen ja rasismi pitää selvittää itsensä kanssa jollakin tasolla jo silloin. Pitää olla riittävän kypsä selviämään tilanteista ja pitää kasvattaa lapselle terve itsetunto. Rasismissahan todellinen ongelma ei ole sillä, jonka niskaan rasismi kaadetaan vaan sillä, joka sitä harjoittaa vajavaisen egonsa kanssa. Nämä olivat suuria sanoja ja kohteeksi joutunut on aluksi pieni lapsi, mutta hyvä itsetunto on ainut apu. Joskus havaitsen itsessäni erittäin primitiivisiä piirteitä. Silloin en uskalla aukaista suutani, koska tekisi mieli antaa samalla mitalla rasistisille möläyttelijöille. Hetken rauhoituttuani ilmaisen mielipiteeni "sivistyneesti". Käytän kaikki tilaisuudet rasismin kitkemiseksi ja uskallan olla se ainoa erimielinen isossakin porukassa.

Sitä luulee tietävänsä, mitä ympäristö ajattelee ja sitten yhtäkkiä tulee jokin lause, joka paljastaa paljon tilanteesta. Lähisuvustani olen kuullut erikoisen lauseen "on se sinun miehesi ihmeellinen, kun lähtee kanssasi hakemaan lapsen ulkomailta" Häh? Adoptio jos mikä on äidin ja isän projekti. Biologisen lapsen kohdalla ei isältä alkuvaiheessa paljon tarvita, mutta jos isä ei ole adoptiossa aktiivisesti mukana, ei siitä mitään tule. Tietysti naiset usein hoitavat käytännön asioita ja puhua pulputtavat, mutta kyllä ne asiat on kahdenkesken sovittu!

Miehen kuoleman jälkeen jälleen lähisukulaiseni kyseli kierrellen kaarrellen harmittaako minua nyt se, että haimme lapset, kun mies kuoli. Voi hyvä jysäys. Keneltä biologiselta vanhemmalta kysyttäisiin tuollaista? Lapset ovat minulle rakkainta maailmassa ja minun oma perheeni.

--------
Tähän loppuun kevennys: Tyttö tuli kerran päiväkodista ja kiljaisi ovella: nyt minä tiiän, ei me ookkaan tultu Kolumbiasta vaan Gopotasta! : D   (Bogota).

7 kommenttia:

  1. Sinun täytyy olla vahva ihminen, kun olet kestänyt kaiken tuon! Nostan sinulle hattua.. Uskomatonta minkälaisia kommentteja oletkaan saanut kuulla, ja vielä sukulaisilta. Tahdikkuus ei valitettavasti ole myötäsyntyistä.

    VastaaPoista
  2. tiuku25.9.10

    Voi kun minua jännittää matka jo sinun puolestasi, mutta hyvällä tavalla. Minun ymmärrykseeni ei mahdu, että joku voi sanoa, kaduttaako sinua lasten adoptointi, miehesi kuoleman jälkeen. Olisiko kateutta lapsistasi.

    VastaaPoista
  3. Elisa: ehkä en olekaan kestänyt niin hyvin kuin luulisi, koska nuo lauseet jäivät mieleeni tulikirjaimin kirjoitettuna. Kiitos kuitenkin hatunnostosta : )

    Tiuku: sanojalla oli selvästikin jokin outo ajatus adoptioperheistä.
    Mukava tietää, että iloitset matkastamme : )

    VastaaPoista
  4. Kummallinen kommentti tuo "on se sinun miehesi ihmeellinen jne.." Muutenkin tässä (adoptio)lapsiasiassa törmää joskus mitä kummallisempiin mielipiteisiin. Olen esimerkiksi kuullut sellaista, ettei mies "koskaan" pysty rakastamaan tai kiintymään vieraaseen (=adoptiolapseen) lapseen. Koska luonnossakin urosleijona tappaa naaraan entiset poikaset tehdäkseen omia tilalle.

    Koska luonnossa, joopa joo. Luonnossa tapahtuu niin paljon kaikenlaista sellaista, mitä ei kuitenkaan tapahdu IHMISTEN keskuudessa. Ihminen on kiistatta osa luontoa ja tavallaan oma eläinlajinsa, mutta ihminen on myös paljon enemmän kuin eläin. Ja olen nähnyt kuvia tiikeristä hoivaamassa possuvauvoja. :) Niin että se siitä "luonnosta"!

    Olen kuullut, että adoptioneuvonnassa saattaa yksi kerta olla sellainen, jossa sosiaalityöntekijä tapaa hakijat erikseen. Tällä kai pyritään varmistamaan adoption olevan yhteinen projekti, eikä vain naisen. Itse olen sen päättänyt, että jos mieheni ei oikeasti tätä tahdo, niin sitten luovumme ajatuksesta. Olen varma että sinä koit aikoinaan samoin. On törkeää jotenkin tulla heittämään sinulle sellainen ajatus, että itse yksin tahdoit lapset.

    Rasismi ja sen kohtaaminen pelottavat minua jo nyt, vaikken ole vielä edes neuvonnassa. Pelkään myös sitä että mahdollinen lapseni teini-iässä heittää minulle, että miksi toitte minut tänne kiusattavaksi.. :( Sitä on kamala ajatella. Kamala ajatella on sekin, jos lapsi ei kertoisi edes kiusaamisesta ja rasismista, vaan kärsisi kaiken sisällään, yksin. :(

    Huomaan itsessänikin tietyn suuttumuksen rasistisia asenteita kohtaan. Joskus ei jaksaisi olla se rauhallisesti asioita selittävä ja suhtautuva, vaan sanoa oikein suoraan ja kunnolla muutama totuuden sana!

    VastaaPoista
  5. Minun ikäpolveni seksivalistuskin oli tyyliin "kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa". On saanut tikka kovasti räpiköidä luonnon kanssa : ). Ei olla eläimiä, ei!

    Kyllä olimme molemmat täysillä mukana. En edes ajatellut koko asiaa ennen kyseisen henkilön lausahdusta. Mies jopa sanoi, että hänen työkaverinsa osoittivat kyllästymisen merkkejä, kun hän puhui asiasta niin kovasti : ). Ja pitääkö sitä haluamista jotenkin mitata? Vanhemmat ovat luonteeltaan erilaisia; toiset eivät edes uskalla haluta lasta kovasti uuden pettymyksen pelossa. Eiköhän biologisten lasten kohdallakin ne tunteet ole joskus melkoista vuoristorataa.

    Turha rasismia on pelätä, sehän on silloin rasismin voitto. Kannattaa muistaa, mikä on oleellista: lapsi tarvitsee kodin. Pitääkö lapsen jäädä ilman kotia siksi, että emme ole valmiita kohtaamaan rasismia. Minäkin joskus pelkäsin, että lapset isona "kuittailevat" meille, mutta kaikesta murrosiän myllerryksestä huolimatta kertomaasi lausetta ei ole kuulunut. Eivät he tietenkään ole minulle kaikkea kertoneet, mutta tietävät, että voivat kertoa ja se on tärkeää.

    Ja tiedätkös mitä: se lapsi on sitten omissa silmissä maailman kaunein helmi : )

    VastaaPoista
  6. Meiltäkin kysellään usein mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä 5-vuotiaan adoptiolapsemme erilaisen ulkonäön vuoksi. Erityisesti uimahallissa kohtaamme (yleensä hyväntahtoista) hämmästelyä. Olimme kesälomamatkalla kylpylässä ja saimme jälleen kerran tyypillisen kysymyksen "mistäs kaukaa se sinä oikein olet tänne tullut?". Ennen kuin ehdin avata suutani, tokaisi lapsi silmät kirkkaina kovalla äänellä että Tampereelta me junalla tultiin. Lapsen mittakaavassa se oli "kaukaa". Eipä tullut enää jatkokysymyksiä. Itsekään en olisi selvinnyt tilanteesta hienommin.

    Olen aivan samaa mieltä kanssasi, Mayo, että hyvä itsetunto on paras tehokeino näissä kysymyksissä. Lapsen itsetunnon kasvattaminen onkin eräs meidän adoptiovanhempien tärkeimmistä tehtävistä. On upea huomata pienissä arjen tilanteissa, miten työ kantaa hedelmää.

    VastaaPoista
  7. Hei Paloma Ranta: olipas fiksusti sanottu lapseltanne. Juuri noin se pitää mennä. Aikuinen aina miettii, mitä sanoisi vai sanooko mitään : )

    Kun lapset vaistoavat, että ovat kotona hyväksyttyjä ja rakastettuja, siitä on hyvä ponnistaa : )

    VastaaPoista