Me osasimme sattumalta kieliä ihan muista syistä jo ennen kuin tapasimme toisemme. Olin juuri ennen mieheni tapaamista ollut espanjan kesäkurssilla Helsingissä ihan huvikseni. Siitä huvista oli sitten hyötyä myöhemmin ja kun olimme niin pitkällä, että kohdemaa valittiin, rupesimme yhdessä leikkimielisesti opettelemaan lisää.
No pojalla ei ollut espanjan vaihtoehtoa koulussa vaan hän otti saksan ja oli siitä minulle myöhemmin vihainen; pakotin muka : ) Tyttären kohdalla oli vaihtoehtona myös espanja, mutta ne noin kaksi tuntia viikossa olivat kansainvälisellä koululla eli aamu-unisen tytön piti matkustaa bussilla kaupunkiin ennen varsinaisen koulun alkua ja toisena päivänä hän myöhästyi yhden tunnin omasta koulustaan. Huoh. Koska koulu oli kansainvälinen, opetuskirjana oli englanti-espanja eikä tyttö vielä osannut kunnolla englantiakaan. Opettaja muisti joka kerta sanoa, miten huono oppikirja on ja teki monisteita. Homma meni siihen, että luimme yhdessä espanjaa ja toisen vuoden jouluna hän laittoi rukkaset naulaan ja jäi kokonaan ilman arvosanaa, vaikka oli 1,5 vuotta lukenut sitä. Lapsi oli liian nuori kulkeakseen yksin siellä opetuksessa.
Tilanne on nyt matkalle lähtiessäni se, että poika ei osaa sanoa kuin "olutta" ja tyttö "saisinko vaniljajäätelöä" : ) Minä ostin kesällä äärimmäisen hyvän kirjan, joka päihittää kyllä selkeydessä kaikki aikaisemmat ja kertaus on opintojen äiti. Kesälomalla istuin joka aamu mökillä keinutuoliin kahvin kanssa lukemaan ja siten se kävi rattoisasti. Kappale kerrallaan. Tietysti ajattelin, että hyödynnän mökkimatkatkin, mutta autosoittimeni on ihan kamala. Kirjaan liittyvä levy alkoi joka kerta alusta, kun moottori sammutettiin ja sain kuulla samat espanjan historiat uudelleen ja uudelleen. En uskaltanut pysähtyä koko matkalla. Kun mainitsenkin sanan "espanjan kieli", lapset juoksevat karkuun. Odotankin mielenkiinnolla herääkö heillä minkäänlaista innostusta asiaan matkan jälkeen. Varsinkin sen jälkeen, kun sanon kaupoissa lauseen "hän maksaa" ja osoitan vuoronperään lapsia : )
Tässä se kirja, jota kissalle luen. Se osaa jo melko hyvin.
Olen joutunut miettimään adoptiolapsen kielenkehitystä. Monien tutkimusten mukaan adoptiolapset eivät ole kovin hyviä kielissä. Molemmat lapsemme oppivat puhumaan hyvin varhain ja hyvin selkeästi, mutta se ei sitten korreloinut koulumenestyksen kanssa kielten kohdalla. Olisiko tutkimuksissa sittenkin jotain perää? Tai sitten ei - kuinka moni oppilas ylipäänsä on hyvä kielissä? Tosin he nauravat minun englannin ääntämykselleni. Siihen aikaan, kun olin nuori ei ollut kielistudioita eikä kyllä televisiotakaan.
Muusta koulumenestyksestä sen verran, että molemmat ovat hyvin vilkkaita, kekseliäitä ja aloitteellisia eli selvästikin Kolumbian peruja. Päiväkodin hoitajakin nauroi, että muiden lasten kiltisti odottaessa aamupuuroa, tyttö heiluu tuolillaan koko ajan. Molemmat ovat hyvin seurallisia ja taitavia käsistään. Tytär vahvasti musikaalinen ja eläinrakas opiskellen sille alalle ja poika opiskelee käsi- ja taideteollisessa. Sanoisinko näin tiivistetysti, että kumpikaan ei viihdy nenä kirjassa.
Elämässä on niin monta tapaa tulla onnelliseksi ja onneksi koulutuskaan ei ole enää sellainen suora putki, jota pitkin kuljettiin kohti pakollista (vanhempien mahdollisesti, ehkä epäsuorasti painostamaa) päämäärää : ).
Jätän tässä käsittelemättä tilanteen, jolloin adoptiolapsi on perheeseen tullessaan vanhempi, koska minulla ei ole siitä riittävästi kokemusta. Kolumbiassa tapasimme isiä ja äitejä, jotka olivat saaneet vanhemman lapsen. Yhteisen kielen puute ei näyttänyt haittaavan, vaan lapsi oli kuin kala vedessä. Ilmeisesti heille oli kuitenkin selitetty tilanne etukäteen ja lapset suhtautuivat positiivisesti ja iloisesti asiaan. Hyvin positiivisesti. He olivat selvästikin onnellisia. Toisaalta se tekee surulliseksi. Tavallisessa tilanteessa lapsi kyllä reagoisi vähemmän positiivisesti joutuessaan ventovieraiden ihmisen pariin...
Lapsesi kuulostavat suurenmoisilta persoonallisuuksilta. :) Tosiaan on totta, ettei pelkkä teoreettinen koulutus enää ole mikään oikotie onneen. Akateeminen työttömyys on huippulukemissa ja minähän siitä paljon tiedän.
VastaaPoistaMietin paljon kansanluonnetta ja onko sillä vaikutusta. Kirjoituksesi oli siinä mielessä valaiseva: koet lapsesi perineen jotain luonteestaan Kolumbiasta, vaikka saitkin heidät niin hyvin pieninä nyytteinä. :)
Lapsus, kiitos. Usein adoptiovanhemmilla on korkea koulutus ja veikkaan, että turha yrittää tuputtaa samaa tietä lapsille. Tietysti on napakasti tarjottu mahdollisuuksia, mutta se on kuin käärmettä pyssyyn tunkisi : )
VastaaPoistaVasta nyt, kun he ovat nuoria aikuisia, minulle on tullut Ahaa -elämyksiä, että siitäkö se ja se asia johtuukin. Nuorempana ei välttämättä syitä ja seurauksia huomaa. Tytär on äärimmäisen päättäväinen ja huomasin hänen äitinsä pienestä valokuvakopiosta aivan saman päättäväisen ilmeen : ) Poika taas on huoleton kuin taivaan lintu ja tänä kesänä tajusin, että sellaisiahan kolumbialaiset ovat: kaiken ehtii tehdä sitten joskus, mitä sitä hötkyilemään ja sitten kaikki pitää tehdä heti, juuri nyt ja kumma kyllä homma onnistuu. Minulta tällaisena jämptinä persoonallisuutena tahtoo nousta verenpaine sitä katsellessa : )
Kuitenkin ymmärrät varmaan, että suurin vaikutushan on omalla kasvatuksellanne. Johtopäätökset ja yleistykset voivat olla vääriä. Puhut kansanluonteesta, mikä on hyvin mielenkiintoista, mutta en menisi tekemään maavalintaa mielikuvien perusteella ainakaan. Pitäisi tuntea kyseinen kansa melko hyvin.
Suomalaisille annettu mielikuva Kolumbiasta (väkivaltainen, turvaton "viidakko") on omituinen. Tapasin siellä äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä, kauneutta ja rauhaa, värejä ja musiikkia. Hotellin henkilökuntakin järjesti grillijuhlat suit sait. Yhtäkkiä vain grilli takapihalle, koristeita sinne tänne, musiikki soimaan ja tadam. Eihän se ole kansanluonnetta, jos olosuhteet ovat surkeat ja elämäntapa sen mukainen. Olikohan tässä mitään järkeä : )