Juurimatkakertomus aikojen alusta siihen hetkeen, kun matkalaukut taas kotimaassa puretaan.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kuinka odottaa lasta, jota ei ole olemassakaan

Kun lapseksiottamisasioiden lautakunta näyttää vihreää valoa eli antaa luvan adoptioon ja oikeasti kysytään konkreettisia asioita: millaisia toiveita lapsen suhteen on (ensimmäisen kohdalla ei saa toivoa sukupuolta), minkäasteinen sairaus tai vamma lapsella kenties saisi olla ja minkä ikäistä ehkä kenties kai voisi luultavimmin toivoa, tuntuu, että raskaustestiin tulee se toinen viiva, jota en koskaan nähnyt, vaikka mistä suunnasta tiirailin.
Jos kyseinen lautakunta hylkää parin, en näe mitään mahdollisuutta kuinka voisi jatkaa adoptiota. Joskus he pyytävät lisäselvityksiä. (Jälkihuomautus: anonyymi kommentoi, että päätöksestä voi valittaa ja joskus valitus on tuottanut myönteisen tuloksen. Hyvä!)

Muita toiveitahan ei saakaan esittää, kuin sairauden aste, jonka hyväksyy, ikähaarukka tai syntymämaa. Huom. ne ovat vain toiveita, joista varsinkin ikä on todella pelkkä toive. Mielestämme terveysongelmiakin sai olla. Eli kaikki kävi : ). Me todistimme kaikin tavoin olevamme terveitä. Muistan kuinka menin lääkäriasemalle AIDS-testiin ja laboratoriohoitaja ihan selvästi epäluuloisen näköisenä veti kumihanskat käteen ottaessaan verikoetta (silloin elettiin 80-lukua). Kun odottelin tulosta, pelkäsin, vaikka minulla ei ollut minkään valtakunnan syytä odottaa positiivista tulosta : ). Mekin sitten saimme vuorostamme todisteet, että lapsella ei ole AIDSia, mutta se ei ollut varmaa. Kaikki suomeen tulevat lapset piti heti viedä Auroran sairaalaan tutkittavaksi kaikkien mahdollisten tautien varalta. Saimme poikkeusluvan viedä vaavin Oulun terveyskeskukseen, joka sai ohjeet, mitä testataan ja miten. No, vaikka vaavilla ja myöhemmin toisella olisikin ollut AIDS, ei se meihin olisi millään tavalla vaikuttanut. Lapsi oli jo "oma".

No niin, se hetki, kun se viiva ilmestyi testiin eli tuli lautakunnan lupa, rupesimme OIKEASTI odottamaan lasta ja kukaan ei tajunnut, miltä meistä tuntui. Olimme toki jo odottaneet, mutta se oli hyvin epävarmaa ilman sitä lupaa. Aluksi ehkä hymyilimme tyhmän näköisinä ihmisten mielestä ilman syytä, mutta se hymykin laimeni, kun aikaa kului ja kului ja neljättä vuotta jo mentiin. Ei kukaan jaksa edes kuunnella pariskuntaa, joka on ottanut odottamisen elämäntavakseen : ].

Miehen kanssa kahdestaan keskustelimme paljon ja annoimme unelmille valtaa. Nimeäkin jo vähän katselimme ja oli olemassa "työnimikin". Kävelemässäkin kävimme, jotta olisimme oikein reippaita vanhempia. Siskoille pälätin puhelimessa, että nyt ne paperit meni sinne ja sinne ja se tarkoittaa sitä ja sitä. Kiitos siskot kuuntelusta; se oli meille tärkeää. Työpaikalla oli pakko puhua asiasta ja hankkia sijainen. Onneksi oli fiksu työnantaja, joka tajusi, etten voi antaa päivämääriä. Toisen lapsen kohdalla opetin sijaisen ja hänet piti sitten laittaa töistä pois, kun lasta ei kuulunutkaan. Sitten yhtäkkiä tuli tieto ja minä ryntäsin sijaisen kotiovelle, kun hän ei vastannut puhelimeen. Hän oli juuri lähdössä ulkomaille! No, hän ehti sitten juuri ja juuri sieltä pois ennen lähtöä.

Vakuutusta emme saaneet, kun se pitää hankkia ennen lapsen syntymää. Kiitos! Ensimmäisen lapsen kohdalla emme saaneet äitiyspakkausta. Jälleen sisko tuli apuun ja toimitti lastensa vauvatavaraa meille.
Lehdessä oli mainos, että saa ilmaisen vaippapaketin, kun lähettää lapsen syntymäajan. Minä lähetin onnellisena pojan syntymäajan.Vaippoja ei koskaan tullut. Häntä ei ollut suomalaisissa rekistereissä.

Vielä hullumpaa kuin raskaus ilman lasta oli syntynyt lapsi ilman lasta : D. Kun helmikuussa sain puhelun työpaikalle, että teille on nyt sitten syntynyt pieni poika, kiljuin varmasti Interpedian toimihenkilön korvaan melkein kuin olisin itse sen lapsen juuri maailmaan putkauttanut : D. Soitin tietysti miehelleni, joka oli työmatkalla ja siihen aikaan oli jo onneksi jonkinlaisia alkeellisia kännykän esiasteita. Kävimme ensimmäiseksi ostamassa vauvan kylpyammeen ja hoitopöydän ja muistan vieläkin kuinka hävetti kantaa niitä kadulla. Aivan kuin se olisi ollut unta: mitä jos kuvittelen kaiken, onko se lapsi varmasti olemassa? Mitä, jos joku tuttu näkee ja tulee juttelemaan leveästi virnuillen, jaahas mitäs IHMETTÄ te siinä kuljetatte. Viimeinen nöyryytys oli selittää virkailijoille lentoja varatessa: menomatkalla ei vauvaa, paluumatkalla vauva. Menomatkalla tyhjä vauvan koppa, paluumatkalla täysi. Nyt kun ajattelen, mitä ihmettä me oikein ujostelimme : ) Ja miksi se koppa piti Suomesta ostaa?

Ensimmäisen lapsen syntymän ja hakemisen välissä kuoli miehen äiti. Hän oli onnellinen puolestamme ja ehti nähdä valokuvan. Hautajaisissa iäkkäät rouvat onnittelivat meitä ja luulivat ilmeisesti, että olemme jättäneet vauvan hoitoon jonnekin. Ehkä anoppini ei ollut selittänyt sen tarkemmin ja silloin minä päätin, että ei minun ole pakko kaikille kaikkea selittää - ainakaan hautajaisissa.

12 kommenttia:

  1. Välillä elämän tekee helpommaksi, kun on ympärillä aivan ihania ihmisiä, jotka auttavat hädän tullen :)

    Välillä itsekkin "herää todellisuuteen" ja tajuaa ettei ole tilitysvelvollinen kenellekkään vaikka jotkut niin odottavatkin.

    Kauanko yleensä adoptioprosessi kestää?

    VastaaPoista
  2. Regret: pitäisi osata vetää jonkinlainen yksityisyyden raja silloin kun se on itselle hyväksi. Ystävät ovat erikseen.

    Kysymykseesi on vaikea vastata. Kohdallamme kumpikin kesti 4 vuotta, mutta molemmissa tapauksissa oli erityisiä viivästyksiä kuten sosiaaliviranomaisten ja suurlähettilään nihkeys asiaa kohtaan. Kuulimme, että joillakin kesti vain 1,5 vuotta ja siihen aikaan 4 taisi olla pisimmästä päästä.

    VastaaPoista
  3. Vaikea edes kuvitella sitä tunnetta joka tulee, kun se viiva siihen "tikkuun" lopulta ilmestyy, tai kun puhelin soi, ja joku kertoo että olet tullut Äidiksi. Voisin kuvitella, ettei maailmasta paljon mahtavampaa tunnetta taida löytyä :)

    Itse huomasin jossain vaiheessa hoitojen lopetuksen, ja avioeroni jälkeen polttaneeni hyvin pitkälti kaikki sillat takanani. Nyt rakennan niitä takaisin, hitaasti, mutta toivottavasti varmasti. Ilman ystäviä ei voi elää. Siitä huolimatta, omat yksityisyyden rajat täytyy saada säilyttää, myös suvun parissa.

    Mukavaa loppuviikkoa, ja syksyistä viikonloppua!

    -Rva.M

    VastaaPoista
  4. Rouva M: joskus elämässä menee todella huonosti ja siitä rakennettu parempi elämä antaa voiman tunnetta ja onnea - ainakin joskus : )

    Kiitos toivotuksista ja samoin toivon iloista loppuviikkoa.

    VastaaPoista
  5. Anonyymi27.8.10

    Moi!
    Olen nyt tässä vastikää alkanut seurailla blogiasi. Olen itse adoptiolasta odottava.
    Yrin jo aiemmin tekstejäsi kommentoida mutta en onnistunut. Ilmeisesti nyt olet laittanut meille nimettömillekin mahdollisuuden kommentoida.Kiva.
    E

    VastaaPoista
  6. Anonyymi: kiva, että kommentoit. Minulla oli ihan vahingossa jäänyt sellainen rajoittava asetus. Eilen vasta älysin poistaa sen. Anteeksi.

    Minulla on niin paljon vanhentunutta tietoa adoptiosta, että jokaisen lukijan tulee muistaa se : )

    VastaaPoista
  7. "Jos kyseinen lautakunta hylkää parin, en näe mitään mahdollisuutta kuinka voisi jatkaa adoptiota."

    Tämä se kylmää ja kirpaisee, jännittää...! Paljon sitä joutuu miettimään, omaa kelvollisuuttaan tai kelpaamattomuuttaan. Toisaalta voi olla itsetunnolle hyväksi tuo lautakunnan hyväksyntä. Hylkääminen sen sijaan varmaan olisi varsinainen murskaisku.

    VastaaPoista
  8. Lapsus: kuten edellisessä kommentissa kerroin, tietoni on 18 vuoden takaista. Toisaalta kuitenkin luulen, että lautakunnalla on samat kriteerit.

    Luulisin, että hylkäämisen perusteena voisi olla vaikkapa yli 50 vuoden ikä, rikos menneisyydessä, päihderiippuvuus, toistuvia eroja, suuret taloudelliset ongelmat, joku todella vakava sairaus, jossa ennuste on huono tai tulevien vanhempien asenne: rasismi? väärä asenne lasten kasvatukseen eli väkivallan käyttö tms. Eli ei kannata turhaan pelätä vaan ottaa härkää sarvista.

    Krooninen sairauskin saa olla, jos se ei johda ennenaikaiseen kuolemaan tai vie koko perheen huomiota siten, että lapsi jää toiselle sijalle.

    Siellä lautakunnassa on fiksuja ihmisiä, jotka ajattelevat lapsen parasta, mutta myös ymmärtävät, että lapsi tarvitsee kodin ja vanhemmatkin ovat inhimillisiä : ) Siellä etsitään tavallisia vanhempia!

    VastaaPoista
  9. Anonyymi28.8.10

    Lautakunnan antamasta hylkäyspäätöksestähän voi valittaa. Ja olen kuullut, että joskus tuo valittaminen on kannattanutkin ja hallinto-oikeus on myöntänyt luvan. Lapsikin on sitten myöhemmin saatu. Ja todella harvinaisiahan nuo kielteiset päätökset ovat.

    Mutta silti lupakäsittelyn alla pelottaa. Samalla lailla, kun rikosrekisteriotetta tilatessa... Vaikka sen miten hyvin tietäisi puhtaaksi. :)

    VastaaPoista
  10. Anonyymi: kiitos tiedosta. En tiennyt tai olen kokonaan unohtanut, että valitusoikeus on olemassa. Erehdyksiähän lautakuntakin voi tehdä.
    Täytyypä kertoa asia edelliselle kommentoijalle, ettei häneltä mene yöunet : )

    Ja totta, rikosrekisteriotteen saaminen pelottaa, vaikka tietää 100 %:n varmasti, että se on puhdas ja samoin AIDS-testi.

    VastaaPoista
  11. Anonyymi20.9.10

    Adoptiolapsemme saimme reilut kaksi vuotta sitten ja kyllä edelleen tietyt asiat ovat kokemustesi kanssa yhteneväisiä. Nyt on jo tiettyjä matkatoimistoja, jotka ovat profiloituneet järjestämään hakumatkoja, joten lentojen varaaminen on helpompaa. Samoin nuo verikokeet ym. maahantulotarkastukset sujuvat omassa terveyskeskuksessa. Mutta vuodetkaan eivät ole vaikuttaneet siihen, että adoptiovanhempana sinä odotat lasta ilman kasvavaa vatsaa (ellei syödyt herkut tee tehtäviään), kannat vauvatavaraa kotiin tietämättömien ihmetellessä, toivot pomon suhtautuvat epämääräiseen äitiyslomalle (oikeammin vanhempainvapaalle) jäämiseen suopeasti ym ym... Mutta kun sen lapsen saa syliin, niin kyllä kaikki vaiva oli sitten ainakin melkein sen arvoista.

    VastaaPoista
  12. Kiitos Anonyymi kommentistasi. Jotkin asiat ovat onneksi vähän helpottuneet ja yksi on kyllä Kelan korvaus, joka kuitenkin on aivan riittämätön.
    Se minua vaivaa koko adoptiossa, että kun vanhempia piinataan kaikenlaisilla pikkuasioilla, ei voi rauhassa nauttia vanhemmuuden tunteesta. Lapsen saatuaankin joutuu hoitamaan kaikenlaisia asioita "vieraassa maassa".

    VastaaPoista