Olimme kaksi nuorehkoa aikuista ja perheen perustaminen oli toive. Emme niin kauheasti miettineet miksi, miksi ja miksi ei. Jyräsimme adoptioprosessissa eteenpäin kuin juna, koska päämäärä oli niin selvä. Enemmän kuin oman lapsen "saaminen" alkoi tulla mukaan ajatus, että joku lapsi saa ikioman perheen. Emme kuitenkaan olleet hyväntekijöitä vaan lausahdus "ompa hienoa" sai ja saa edelleen minut surulliseksi. En ole koskaan älynnyt kysyä, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Lausahduksella kun voi olla niin monta merkitystä tai sitten se on vain lausahdus : ). Lakkasin hyvin varhain kertomasta koko adoptiosta, koska en jaksanut miettiä kysyjän ajatuksen juoksua. Itse asiassa ihmiset taitavat olla hämillään. Helpompaa olla kuin ei olisikaan : )
Niin se juna, se ei ollut kyllä mikään Pendolino vaan pikemminkin Lättähattu, joka puksutteli eteenpäin : ). Se, mikä ensimmäisellä kerralla kiikasti: kotiselvitys, sujui seuraavalla kerralla nopeammin, mutta toisella kerralla tuli ongelmaksi eräs toinen virkamies, joka ihan ilkeyttään? kieltäytyi laittamasta nimeään paperiin ja kaikkien perheiden piti lähettää paperinsa Ruotsiin, mikä taas tuli maksamaan ylimääräiset 2000 mk. Molempia lapsia saimme odottaa neljä vuotta. Toisen lapsen hankintaa ei saanut aloittaa ennen kuin edellisestä oli vuosi kulunut. "Kesä lasten välissä" oli se sääntö. Väliin jäi neljä kesää.
Suomessakaan ei olisi kovin paljon lapsia, jos kaikilta edellytettäisiin ne asiat, mitä adoptiovanhemmilta. Vieraat ihmiset tulevat monta kertaa kotiin tutkimaan, onko vanhemmista vanhemmiksi. Toisen lapsemme kohdalla meidän piti käydä yhdyshenkilöperheen luona tutustumassa adoptioon. Se tuntui ihan älyttömältä, kun matkustimme satoja kilometrejä pikkupoika mukanamme tutustumaan perheeseen, jolla oli vanhempi adoptiolapsi. Kiva perhe, ei siinä mitään : ) Lisäksi karkeasti ilmaistuna: onnellinen avioliitto (ei saanut olla edes asunut avoliitossa), avioliiton riittävä kesto, hyvät tulot ja hyvä koti, ei saanut olla lemmikkieläimiä (sitä ei tosin täällä Suomen päässä kielletty, mutta ne eivät saaneet näkyä valokuvissa), hyvä terveys, puhdas rikosrekisteri niin ja sopiva ikä. Lapsen ja vanhemman ikäero ei saa olla yli neljäkymmentä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yli 40-vuotias tulee todennäköisesti yli 2-4 -vuotiaan vanhemmaksi. Mieheni sai vauvan tasan 40-vuotiaana, koska minä olin nuorempi. Niin ja perheessä ei saanut olla biologista lasta, koska ulkomailla pelätään, että hänelle haetaan "palvelija"!
Ulkomailta adoptoitaessa kielitaito on lähes välttämätön. Kaiken maailman asioista piti olla määrämuotoon kirjoitettu todistus ja niiden viralliset käännökset ja lisäksi kolmen yksityishenkilön suositus siitä, että olisimme hyviä vanhempia. Olisipa se hauskaa, jos ystävä tulisi soittamaan ovikelloa ja sanoisi, että haluaisimme hankkia lapsen. Voisitteko kirjallisesti suositella meitä ja mieluiten englanniksi : D
En minä kritisoi sitä, että adoptiovanhemmille asetetaan vaatimuksia. Päinvastoin, se on ihan hyvä, mutta pientä byrokratian kevennystä voisi olla ja voi sitä odotuksen tuskaa, kun tuntuu, että joku yksittäinen ihminen ei moneen kuukauteen hoida asiaa, jonka voisi alle puolessa tunnissa tehdä. Rahasta en edes haluaisi puhua, mutta olen todella iloinen, että nykyisin Kela maksaa maakohtaisia avustuksia. Meidän aikana ei maksettu penniäkään. Iloinen olen siksi, että tuki antaa useammille perheille mahdollisuuden adoptioon.
Adoptiolaki kohdemaassa muuttui lastemme välissä siten, että kun kuulimme pojasta, rupesimme kiireellä hankkimaan viimeisiä papereita. Neljä kuukautta ehti vierähtää ja oli kurjaa ajatella, että siellä hän meitä odottaa ja paperisota kestää. Teimme valokuvasuurennoksen ja pidimme sitä tyynyjemme välissä. Kudoin sinivalkoraitaisen neuleasun ja ehdimme perusteellisesti sisustaa makuuhuoneen lasta varten. Toisella kerralla piti matkustaa heti. Saimme tyttären pian, mutta meidän piti odottaa kohdemaassa papereiden järjestymistä. Se oli raastavaa, kun ei tiennyt, milloin pääsee lähtemään. Hotelliasuminen vauvan ja 4-vuotiaan kanssa ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja jokainen voi kuvitella, mitä se maksoi.
Seuraavassa kirjoituksessani keskityn enempi pehmeisiin arvoihin. Tämä oli aika pitkälle tarkoitettu adoptiota ehkä suunnitteleville. Asiat ovat varmasti paljon muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa, joten tässä voi olla harhaanjohtavia tietoja. Eikä kenenkään pidä listastani masentua eli jos joku asia on vähän heikommin ja muut asiat kunnossa, voi silti saada luvan. Puhdas rikosrekisteri on varmasti ehdoton, mutta esim. miehelläni oli sellainen sairaus, joka vaati erikoislääkärin lausunnot, mutta ei sitten ollut este luvalle.
Rohkaisuksi vielä: lapsen odottaminen on hermoja raastavaa, mutta nyt ajattelen, että ilman niitä odotuksia, meillä ei olisi JUURI NÄITÄ lapsia, meidän omia : ).
Koskettavaa tarinaa! Adoptiojuttuja sivusta seuranneena täytyy nostaa hattua sitkeydelle ja vahvoille hermoille. Minun psyykeni ei sitä kestäisi. Jos saman mankelin joutuisi jokainen biologisen lapsen hankkija käymään, ei lapsia paljon syntyisi. Toisaalta täytyy yrittää muistaa että lapsen etu on siinä päätarkoitus, ettei lapsi joutuisi huonoista oloista vielä huonompiin. Ihanaa kun kirjoitat tästä kaikesta!
VastaaPoistaOlivieno, olet täysin oikeassa: viranomaiset ja laki valvovat viattoman ja avuttoman lapsen etua. Kaikesta kontrollista huolimatta kaikenlaista varmasti tapahtuu. Näimme paljon muiden maiden adoptiovanhempia ja selvästikään joka maassa ei ole yhtä tarkkaa kuin Suomessa. Hyvä, että on tarkkaa, mutta silti...
VastaaPoistaOon kyllä aivan samaa mieltä tuossa, että jos ennen biologisen lapsen hankkimista vanhemmat laitettais yhtä isoon syyniin kuin adoptoivat, niin lapsia olisi tässä maassa ja maailmassa huomattavasti vähemmän. Miula ei oo henkilökohtaisesti minkäänlaista kokemusta adoptiosta, mutta aihe kiinnostaa kyllä kovasti. Eksyin blogiisi sattumalta, mutta voipi olla että jään tänne vakituiseksi vieraaksi :)
VastaaPoistaKiitos Regret kommentistasi. Toisaalta kun miettii, olisihan se kamalaa, jos ruvettaisiin kontrolloimaan samalla tavalla kuka saa hankkia biologisia lapsia ja kuka ei. Siinä karkaisi nopeasti mopo käsistä : )
VastaaPoistaVaikka aikaa on kulunut, niin kyllä edelleen voidaan mielestäni tuo allekirjoittaa, että vähäisesti olisi lapsia maailmassa, jos biologisen lapsen saaminen olisi adoption kanssa yhtä hankalaa ja byrokraattista. Yhden lapsen adoptioäitinä tuon mankelin olen kerran käynyt lävitse ja toiseen mankeliin ollaan jonossa.... sitä ei vielä tiedä kuinka meille siinä käy. Kelpaammeko toiselle lapselle vanhemmiksi vai jääkö tämä lapsemme ainokaiseksi. Se on meille jo tehty selväksi, että sisarussuhde ei ole adoptiolapselle tärkeä (sosiaalityöntekijä sanoi näin, koska sisaruksen hankkimisella ei halua toiseen adoptioon voi perustella). Kiitokset kirjoituksestasi :-)
VastaaPoistaKiitos ja onnea toisen lapsen odotukselle. Minusta on uskomatonta, että toisen kohdalla pitää käydä kaikki uudelleen läpi. Kyllä siinä pitäisi olla jokin "helpotuspykälä".
VastaaPoistaOlen huomannut nyt, kun lapseni ovat parikymppisiä, kuinka hurjan paljon heille on toisistaan iloa ja varmasti tärkeä tunne, että toinenkin on adoptoitu ja tässä tapauksessa vielä samasta maasta. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä! Lähtökohta TIETYSTI on vanhempien ja (toisen) lapsen suhde; jokainen lapsi on ainutlaatuinen, mutta ei sisaruutta voida sivuuttaa. Kyllä se on lapsille itselleen hyvin tärkeää. Sano sosiaalityöntekijälle terveisiä, että kyllä sisaruus on yksi tärkeä elementti koko asiassa toisen lapsen kohdalla : )