Suoraan asiaan

Lastenkotikäynti sai lapseni levolliselle mielelle. He näkivät, että lapsista huolehditaan hyvin kuten heistäkin on huolehdittu. Kaikki oli muuttunut. Ei ollut enää sitä ylellisyyden ripausta edes toimiston puolella, jossa arvokkaat vanhemmat rouvat ottivat meidät aikoinaan vastaan. Toimisto oli pienentynyt ja vastaanottava henkilö "tavallisen" oloinen virkailija ja todella ystävällinen. Hän räväytti koko kansion eteemme koskien lapsiamme ja he saivat kopion kaikesta, mitä halusivat. Se kaikki ei kuitenkaan ollut paljon. Saimme tietää lasten isovanhempien nimet ja ammatit sekä enojen ja tätien määrän, mutta siis vain äitien puolelta. Poika sai tietää veljiensä nimet. Tyttö sai äitinsä täyttämän lomakkeen, jossa hän kertoo itsestään. Minua se kosketti kovasti ja näin silmissäni nuoren naisen, joka oli joutunut ahdinkoon...

Tämä kyseinen lastenkoti oli hankkinut portin ja vartijan. Sinne tuodaan nykyisin lapsia suojaan väkivallalta ja hyväksikäytöltä. Tässä portti lastenkodista päin katsottuna:

Tässä juuri tulleiden vauvojen osasto:

Syöttöjono:

2-vuotiaiden ruokajono (himmensin hoitajan kasvot):

Työtä riittää (veimme kahden matkalaukullisen verran lisää vaatteita, kenkiä ja leluja):

Isompien lasten osasto:

Meille tietysti näytettiin nämä siloiset ja suloiset lapset, joiden voi melko varmasti tietää saavan kodin. Käyntimme oli ajoitettu siten, että isommat lapset olivat päiväkodeissa ja kouluissa. Toisaalta se oli ihan hyvä, koska isommista lapsista ei ehkä tuntuisi mukavalta, että sinne tullaan "pällistelemään". Ehkä meistäkin olisi tuntunut kurjemmalta. Tilanne on muuttunut aikojen kuluessa siten, että kolumbialaiset itse adoptoivat enemmän, mutta he haluavat usein salata adoption ja siksi vanhemmat annetaan ulkomaille - ja mikä merkillistä, myös sairaammat ja sisarukset. Tässä on mielestäni älytön ristiriita ajatuksesta "lapsen etu", jota koko ajan korostetaan. Eikö niiden vanhempien olisi helpompi sopeutua kotimaassa?

Sinne he jäivät tulevaisuuttaan odottamaan. Lapset eivät katsoneet meitä. He eivät olleet meistä millään tavalla kiinnostuneita. Ihmisiä tulee ja menee eikä kukaan ole juuri heitä varten - kunnes joku päivä...

Kolumbia odottaa...

Nyt alkaa olla sellainen tyhjä, täysi olo ennen matkaa; lähtöön tosin on vielä muutama päivä. Tuntuu, että ei ole mitään sanallista annettavaa kenellekään, mutta matkan jälkeen sitäkin enemmän.

Katselin kirjaa "rakkauden kehto", joka kertoo lastenkodista, johon olemme menossa. Siellä on todella lämminhenkinen henkilökunta. Jokainen lapsi taatusti hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Siellä käy myös vapaaehtoisia naisia stimuloimassa lapsia mm. siten, ettei vauvojen tarvitse vain maata paikoillaan syöttöjen ja tutkimusten välissä. Syli on tunnetusti vauvalle se paras stimulaatio : ). He muistavat todella kauan jokaisen lapsen. Kun menimme tyttöä hakemaan neljävuotiaan poikamme kanssa, he muistivat pojan ja sanoivat "aa, sieltä se pikku H.... tulee". He oikeasti muistivat eikä se ollut mikään tilanteeseen opeteltu fraasi.

Lastenkodissa on myös äitien toimintaa. Siitä en osaa niin hyvin kertoa ja ehkä sisälläni on pieni ääni, joka kuiskaa minulle, että älä ajattele sitä liikaa. Kuitenkin siellä hoidetaan äitejä, tuetaan kaikin tavoin: on jumppaa, keskustelua, tutkimuksia, käsitöiden tekoa. Ymmärtääkseni synnytyksen jälkeen on tietty aika, jolloin äiti voi vielä muuttaa päätöstään. Siellä ei taatusti painosteta ketään, päin vastoin. Tätä ajatellessa tulen kuitenkin hyvin surulliseksi.

Kävin eilen lasten kanssa läpi näitä asioita ja he vitsailivat keskenään : "sinä olit niin ruma, että sinut annettiin pois". Minusta on hirveän hyvä, että on ainakin kaksi adoptiolasta, jotka ymmärtävät toisiaan täysin. Jos taas on yksi lapsi, on varmaan vieläkin tärkeämpää käydä tapaamassa muita adoptoituja.

Toivon kovasti, että yhteistyö Suomeen avautuu jälleen ja tiedoksi, että ei ollut lastenkodin päätös olla antamatta lapsia Suomeen vaan Suomen päässä ei oltu valmiita solmimaan samantyyppistä yhteistyösopimusta kuin aikaisemmin. Harmi, sillä muut pohjoismaat ovat hyväksyneet sopimuksen entisenlaisena.

Espanjan kirja on kahta kappaletta vailla luettu, jalka on jonkinlaisessa kävelykunnossa, tuliaiset melkein hankittu, sydän pampattaa, mutta parasta tässä on, että lapset ovat innoissaan ja jännittyneitä. Ihanaa, että he ovat jo nuoria aikuisia, yksin en olisi millään selviytynyt matkasta alaikäisten kanssa - tai siis olisin kyllä : )

Minusta tuntuu, että emme ole samoja ihmisiä matkan jälkeen, varsinkaan lapset. Adiós!

Matkakuumetta

Ensi viikolla on lähtö. Miten se näin äkkiä tuli? Se tarkoittaa ylitöitä työpaikalla, että ehdin tehdä kaiken tarpeellisen ennen matkaa. Eilen sain uuden kantapääpiikin sekä keltakuume- ja hepatiittirokotukset. Nyt on oikeasti pientä kuumetta, mikä kuuluu asiaan; olenhan saanut pienen "taudin poikasen".

Sähköpostissa oli järkyttävä uutinen: Bogotassa on kylmä! Kylmä? Satelee! Eihän siellä koskaan sada, vai sataako? Tyhmä minä. Jos 18 vuotta sitten lokakuussa ei kuuden viikon aikana satanut, eihän se tarkoita muuta kuin sattumaa? Yöthän siellä ovat aina kylmiä. Aurinko katoaa ihan yhtäkkiä ja ollaan korkealla, korkealla Andien vuoristossa. Hotelleissa (ainakaan tavallisimmissa) ei ole mitään keskuslämmitystä. Puimme aikoinaan neljävuotiaamme yöksi sukkahousuihin, kun hän aina potki unissaan peiton pois eikä yöpyjaman housut lämmittäneet tarpeeksi.  Olisikohan pitänyt ottaa pidempi rantaloma siihen keskelle. Karibialla nyt ei ainakaan sada, vai sataako? No, hällä väliä, eihän me sinne mennä ilmoja pitelemään : )

Tuliaiset ovat keskeneräinen projekti. Ostin vasta sanaristikkolehden suomalaissyntyiselle rouvalle ja Puuilosta muumipeltipurkin ja sinne muumitikkareita ja muumikarkkirasioita. Mitä, jos ne lapset ajattelee, että muumihahmot ovat rumia ja tylsiä? Voivat hyvinkin ajatella, kun eivät tunne tarinaa.

Niin, ja mun piti laihtua 15 kiloa ennen matkaa. Viisi kiloa on lähtenyt ja turha se on enää rutistaa. Perillä kyllä sitten laihdumme varmaan kaikki, kun se riisi/kasvis/hedelmäpohjainen ruoka on niin hyvää. Ja aika turhamaista miettiä omia kiloja koko tämän projektin keskellä.

Mutta nyt töihin, Voiko ulkona olla jo noin pimeää klo 6:54?

Iloinen adoptio

Tämän blogini yksi tarkoitus on saattaa tiedoksi, kuinka ihmeellinen ja iloinen asia adoptio on. Siis sen jälkeen kun uusi perhe on syntynyt. En halua pahoittaa lapsettomien mieltä enkä niiden, joilta jostain syystä on tie adoptioon katkennut, vaan haluan hälventää sitä mystisyyttä, joka adoptioon liitetään. Se on iloinen, tavallinen, hyvä asia ja elämä on ihan tavallista ja hyvää - tai huonoa joskus kuten kaikissa muissakin perheissä.

Tosin tässä yksi, joka ei tullut ollenkaan iloiseksi uudesta perheenjäsenestä: nimittäin 13-vuotias kissamme : ).
Hän ei voinut ymmärtää, että "menetti" ykkösasemansa "tuolle":

Tässä tyttäremme mielessään tuumaa: "hyvä, että opin juuri kävelemään, että voin auttaa pihan siivouksessa" : )





Nyt otan tarkoituksella positiivisen linjan; matkaan on kaksi viikkoa ja se jännittää päivä päivältä enemmän. Jos mietin menneitä liikaa, olen siellä kaulaani myöten. Tulevaisuuttahan tässä rakennetaan: lasteni vahvapohjaista tulevaisuutta. Haluan näyttää heille heidän kauniin, kauniin kotimaansa ikuisena auringonpaisteena ja Andien jyhkeinä piirteinä, jotta he tietävät, missä heidän juurensa ovat ja he voivat olla onnellisia myös saatuaan toisen kauniin kotimaan: Suomen, jossa on tarjota paljon toisenlaisia asioita tähtien tuikkeena hangilla ja kunnon joulu : ).