Kolumbia odottaa...

Nyt alkaa olla sellainen tyhjä, täysi olo ennen matkaa; lähtöön tosin on vielä muutama päivä. Tuntuu, että ei ole mitään sanallista annettavaa kenellekään, mutta matkan jälkeen sitäkin enemmän.

Katselin kirjaa "rakkauden kehto", joka kertoo lastenkodista, johon olemme menossa. Siellä on todella lämminhenkinen henkilökunta. Jokainen lapsi taatusti hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Siellä käy myös vapaaehtoisia naisia stimuloimassa lapsia mm. siten, ettei vauvojen tarvitse vain maata paikoillaan syöttöjen ja tutkimusten välissä. Syli on tunnetusti vauvalle se paras stimulaatio : ). He muistavat todella kauan jokaisen lapsen. Kun menimme tyttöä hakemaan neljävuotiaan poikamme kanssa, he muistivat pojan ja sanoivat "aa, sieltä se pikku H.... tulee". He oikeasti muistivat eikä se ollut mikään tilanteeseen opeteltu fraasi.

Lastenkodissa on myös äitien toimintaa. Siitä en osaa niin hyvin kertoa ja ehkä sisälläni on pieni ääni, joka kuiskaa minulle, että älä ajattele sitä liikaa. Kuitenkin siellä hoidetaan äitejä, tuetaan kaikin tavoin: on jumppaa, keskustelua, tutkimuksia, käsitöiden tekoa. Ymmärtääkseni synnytyksen jälkeen on tietty aika, jolloin äiti voi vielä muuttaa päätöstään. Siellä ei taatusti painosteta ketään, päin vastoin. Tätä ajatellessa tulen kuitenkin hyvin surulliseksi.

Kävin eilen lasten kanssa läpi näitä asioita ja he vitsailivat keskenään : "sinä olit niin ruma, että sinut annettiin pois". Minusta on hirveän hyvä, että on ainakin kaksi adoptiolasta, jotka ymmärtävät toisiaan täysin. Jos taas on yksi lapsi, on varmaan vieläkin tärkeämpää käydä tapaamassa muita adoptoituja.

Toivon kovasti, että yhteistyö Suomeen avautuu jälleen ja tiedoksi, että ei ollut lastenkodin päätös olla antamatta lapsia Suomeen vaan Suomen päässä ei oltu valmiita solmimaan samantyyppistä yhteistyösopimusta kuin aikaisemmin. Harmi, sillä muut pohjoismaat ovat hyväksyneet sopimuksen entisenlaisena.

Espanjan kirja on kahta kappaletta vailla luettu, jalka on jonkinlaisessa kävelykunnossa, tuliaiset melkein hankittu, sydän pampattaa, mutta parasta tässä on, että lapset ovat innoissaan ja jännittyneitä. Ihanaa, että he ovat jo nuoria aikuisia, yksin en olisi millään selviytynyt matkasta alaikäisten kanssa - tai siis olisin kyllä : )

Minusta tuntuu, että emme ole samoja ihmisiä matkan jälkeen, varsinkaan lapset. Adiós!