Hyvä loppu

On aika lopettaa tämä blogi. Toivottavasti olen hälventänyt ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä adoption ympäriltä. Olen yrittänyt olla erittäin realistinen ja yrittänyt olla vaikuttamatta kenenkään lasta suunnittelevan päätöksiin, mutta ihmisiähän me vain olemme ja koska adoptio meidän kohdalla on ollut oikea ratkaisu, en voi kuvitella miksi se ei olisi toisissakin perheissä : ).

Juurimatkan tehtävä tuli täytetyksi. Lapset palasivat katsomaan juuriaan, lastenkotia ja toista kotimaataan.
Enempää en voi heille tämän asian suhteen antaa. Tässä kuva Bogotasta Andien rinteeltä; tuolla jossakin monimiljoonakaupungin sylissä on se pieni pinnasänky, josta nämä nuoreni ovat ponnistaneet. Olen kulkenut heidän rinnallaan parikymmentä vuotta ja väistymässä takavasemmalle, kuten elämän laki määrää.

Teen matkapäiväkirjan lasten omaan käyttöön. Jätän blogini avoimeksi siten, että kuka tahansa voi jättää kommenttikenttään kysymyksiä tai muuten vain kommentoida tai purkaa ajatuksiaan. Jos on enemmän kysyttävää, voin antaa sähköpostiosoitteeni. Erityisesti tietysti voin kertoa Kolumbian asioista ja käsitykseni mukaan adoptiot Suomeen saattavat tulevaisuudessa taas kasvaa. Tilanteet muuttuvat.

Kiitos lukijoille ja haluan sanoa lapsettomille: se tuska loppuu jonakin päivänä ja asiat näyttävät erilaisilta : )

Halauksin

                          Mayo 

Suoraan asiaan

Lastenkotikäynti sai lapseni levolliselle mielelle. He näkivät, että lapsista huolehditaan hyvin kuten heistäkin on huolehdittu. Kaikki oli muuttunut. Ei ollut enää sitä ylellisyyden ripausta edes toimiston puolella, jossa arvokkaat vanhemmat rouvat ottivat meidät aikoinaan vastaan. Toimisto oli pienentynyt ja vastaanottava henkilö "tavallisen" oloinen virkailija ja todella ystävällinen. Hän räväytti koko kansion eteemme koskien lapsiamme ja he saivat kopion kaikesta, mitä halusivat. Se kaikki ei kuitenkaan ollut paljon. Saimme tietää lasten isovanhempien nimet ja ammatit sekä enojen ja tätien määrän, mutta siis vain äitien puolelta. Poika sai tietää veljiensä nimet. Tyttö sai äitinsä täyttämän lomakkeen, jossa hän kertoo itsestään. Minua se kosketti kovasti ja näin silmissäni nuoren naisen, joka oli joutunut ahdinkoon...

Tämä kyseinen lastenkoti oli hankkinut portin ja vartijan. Sinne tuodaan nykyisin lapsia suojaan väkivallalta ja hyväksikäytöltä. Tässä portti lastenkodista päin katsottuna:

Tässä juuri tulleiden vauvojen osasto:

Syöttöjono:

2-vuotiaiden ruokajono (himmensin hoitajan kasvot):

Työtä riittää (veimme kahden matkalaukullisen verran lisää vaatteita, kenkiä ja leluja):

Isompien lasten osasto:

Meille tietysti näytettiin nämä siloiset ja suloiset lapset, joiden voi melko varmasti tietää saavan kodin. Käyntimme oli ajoitettu siten, että isommat lapset olivat päiväkodeissa ja kouluissa. Toisaalta se oli ihan hyvä, koska isommista lapsista ei ehkä tuntuisi mukavalta, että sinne tullaan "pällistelemään". Ehkä meistäkin olisi tuntunut kurjemmalta. Tilanne on muuttunut aikojen kuluessa siten, että kolumbialaiset itse adoptoivat enemmän, mutta he haluavat usein salata adoption ja siksi vanhemmat annetaan ulkomaille - ja mikä merkillistä, myös sairaammat ja sisarukset. Tässä on mielestäni älytön ristiriita ajatuksesta "lapsen etu", jota koko ajan korostetaan. Eikö niiden vanhempien olisi helpompi sopeutua kotimaassa?

Sinne he jäivät tulevaisuuttaan odottamaan. Lapset eivät katsoneet meitä. He eivät olleet meistä millään tavalla kiinnostuneita. Ihmisiä tulee ja menee eikä kukaan ole juuri heitä varten - kunnes joku päivä...

Kolumbia odottaa...

Nyt alkaa olla sellainen tyhjä, täysi olo ennen matkaa; lähtöön tosin on vielä muutama päivä. Tuntuu, että ei ole mitään sanallista annettavaa kenellekään, mutta matkan jälkeen sitäkin enemmän.

Katselin kirjaa "rakkauden kehto", joka kertoo lastenkodista, johon olemme menossa. Siellä on todella lämminhenkinen henkilökunta. Jokainen lapsi taatusti hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Siellä käy myös vapaaehtoisia naisia stimuloimassa lapsia mm. siten, ettei vauvojen tarvitse vain maata paikoillaan syöttöjen ja tutkimusten välissä. Syli on tunnetusti vauvalle se paras stimulaatio : ). He muistavat todella kauan jokaisen lapsen. Kun menimme tyttöä hakemaan neljävuotiaan poikamme kanssa, he muistivat pojan ja sanoivat "aa, sieltä se pikku H.... tulee". He oikeasti muistivat eikä se ollut mikään tilanteeseen opeteltu fraasi.

Lastenkodissa on myös äitien toimintaa. Siitä en osaa niin hyvin kertoa ja ehkä sisälläni on pieni ääni, joka kuiskaa minulle, että älä ajattele sitä liikaa. Kuitenkin siellä hoidetaan äitejä, tuetaan kaikin tavoin: on jumppaa, keskustelua, tutkimuksia, käsitöiden tekoa. Ymmärtääkseni synnytyksen jälkeen on tietty aika, jolloin äiti voi vielä muuttaa päätöstään. Siellä ei taatusti painosteta ketään, päin vastoin. Tätä ajatellessa tulen kuitenkin hyvin surulliseksi.

Kävin eilen lasten kanssa läpi näitä asioita ja he vitsailivat keskenään : "sinä olit niin ruma, että sinut annettiin pois". Minusta on hirveän hyvä, että on ainakin kaksi adoptiolasta, jotka ymmärtävät toisiaan täysin. Jos taas on yksi lapsi, on varmaan vieläkin tärkeämpää käydä tapaamassa muita adoptoituja.

Toivon kovasti, että yhteistyö Suomeen avautuu jälleen ja tiedoksi, että ei ollut lastenkodin päätös olla antamatta lapsia Suomeen vaan Suomen päässä ei oltu valmiita solmimaan samantyyppistä yhteistyösopimusta kuin aikaisemmin. Harmi, sillä muut pohjoismaat ovat hyväksyneet sopimuksen entisenlaisena.

Espanjan kirja on kahta kappaletta vailla luettu, jalka on jonkinlaisessa kävelykunnossa, tuliaiset melkein hankittu, sydän pampattaa, mutta parasta tässä on, että lapset ovat innoissaan ja jännittyneitä. Ihanaa, että he ovat jo nuoria aikuisia, yksin en olisi millään selviytynyt matkasta alaikäisten kanssa - tai siis olisin kyllä : )

Minusta tuntuu, että emme ole samoja ihmisiä matkan jälkeen, varsinkaan lapset. Adiós!

Matkakuumetta

Ensi viikolla on lähtö. Miten se näin äkkiä tuli? Se tarkoittaa ylitöitä työpaikalla, että ehdin tehdä kaiken tarpeellisen ennen matkaa. Eilen sain uuden kantapääpiikin sekä keltakuume- ja hepatiittirokotukset. Nyt on oikeasti pientä kuumetta, mikä kuuluu asiaan; olenhan saanut pienen "taudin poikasen".

Sähköpostissa oli järkyttävä uutinen: Bogotassa on kylmä! Kylmä? Satelee! Eihän siellä koskaan sada, vai sataako? Tyhmä minä. Jos 18 vuotta sitten lokakuussa ei kuuden viikon aikana satanut, eihän se tarkoita muuta kuin sattumaa? Yöthän siellä ovat aina kylmiä. Aurinko katoaa ihan yhtäkkiä ja ollaan korkealla, korkealla Andien vuoristossa. Hotelleissa (ainakaan tavallisimmissa) ei ole mitään keskuslämmitystä. Puimme aikoinaan neljävuotiaamme yöksi sukkahousuihin, kun hän aina potki unissaan peiton pois eikä yöpyjaman housut lämmittäneet tarpeeksi.  Olisikohan pitänyt ottaa pidempi rantaloma siihen keskelle. Karibialla nyt ei ainakaan sada, vai sataako? No, hällä väliä, eihän me sinne mennä ilmoja pitelemään : )

Tuliaiset ovat keskeneräinen projekti. Ostin vasta sanaristikkolehden suomalaissyntyiselle rouvalle ja Puuilosta muumipeltipurkin ja sinne muumitikkareita ja muumikarkkirasioita. Mitä, jos ne lapset ajattelee, että muumihahmot ovat rumia ja tylsiä? Voivat hyvinkin ajatella, kun eivät tunne tarinaa.

Niin, ja mun piti laihtua 15 kiloa ennen matkaa. Viisi kiloa on lähtenyt ja turha se on enää rutistaa. Perillä kyllä sitten laihdumme varmaan kaikki, kun se riisi/kasvis/hedelmäpohjainen ruoka on niin hyvää. Ja aika turhamaista miettiä omia kiloja koko tämän projektin keskellä.

Mutta nyt töihin, Voiko ulkona olla jo noin pimeää klo 6:54?

Iloinen adoptio

Tämän blogini yksi tarkoitus on saattaa tiedoksi, kuinka ihmeellinen ja iloinen asia adoptio on. Siis sen jälkeen kun uusi perhe on syntynyt. En halua pahoittaa lapsettomien mieltä enkä niiden, joilta jostain syystä on tie adoptioon katkennut, vaan haluan hälventää sitä mystisyyttä, joka adoptioon liitetään. Se on iloinen, tavallinen, hyvä asia ja elämä on ihan tavallista ja hyvää - tai huonoa joskus kuten kaikissa muissakin perheissä.

Tosin tässä yksi, joka ei tullut ollenkaan iloiseksi uudesta perheenjäsenestä: nimittäin 13-vuotias kissamme : ).
Hän ei voinut ymmärtää, että "menetti" ykkösasemansa "tuolle":

Tässä tyttäremme mielessään tuumaa: "hyvä, että opin juuri kävelemään, että voin auttaa pihan siivouksessa" : )





Nyt otan tarkoituksella positiivisen linjan; matkaan on kaksi viikkoa ja se jännittää päivä päivältä enemmän. Jos mietin menneitä liikaa, olen siellä kaulaani myöten. Tulevaisuuttahan tässä rakennetaan: lasteni vahvapohjaista tulevaisuutta. Haluan näyttää heille heidän kauniin, kauniin kotimaansa ikuisena auringonpaisteena ja Andien jyhkeinä piirteinä, jotta he tietävät, missä heidän juurensa ovat ja he voivat olla onnellisia myös saatuaan toisen kauniin kotimaan: Suomen, jossa on tarjota paljon toisenlaisia asioita tähtien tuikkeena hangilla ja kunnon joulu : ).

Näin kulkee maailmanpyörä päässäni

Minusta tuntuu juuri samanlaiselta kuin 18 ja 22 vuotta sitten: muut ihmiset eivät näe samoja asioita kuin minä. Jos sanon ääneen, mitä mielessäni koko ajan liikkuu, ihmiset katsovat oudosti. En saa mielestäni niitä lapsia, jotka asuvat lastenkodissa. Siellä on kuulemma lisääntynyt isojen lasten määrä. He käyvät koulua ja päiväkotia ja tulevat lastenKOTIin illalla. En voi olla vertaamatta lapsia, jotka tulevat päiväkodista ja koulusta oman perheen luo, omaan kotiin. Lastenkodin lapset eivät pääse enää niin nopeasti adoptioperheisiin, koska äidit jättävät lapsensa sairaalaan, kun eivät jaksa selvittää tai halua olla yhteydessä isään, jotta häneltä saisi adoptioluvan. Se on varsinainen karhunpalvelus lapselle, koska on olemassa tietty aika, jonka kuluttua tällainen huostaanotettu lapsi voidaan luovuttaa adoptioon. Jos taas lastenkotia verrataan vaihtoehtoon että lastenkotia ei olisi?

Töiden jälkeen menin ensin vaihtamaan matkalle ostamani kengät, koska jalkani on niin kipeä, että en voikaan pitää niitä. Kauppa oli niin ystävällinen, että muutti kengät lahjakortiksi. Maanantaina haen toisen piikin jalkaani, jotta voin edes jotenkin kävellä. Pitikö tämänkin sattua juuri nyt. Minä tiesin, että matkaa ei kannata siirtää siihen, kun olen liian vanha matkustamaan, mutta että olen jo nyt liian raihnainen. Mur.

Olin lisäksi saanut loistoidean: olen yhteydessä lastenvaateliikkeisiin ja kyselen edullisesti ylijäämävaatteita. Kai sellaisia nyt joka putiikissa on. Sellaisia yksittäisiä kappaleita, joita ei kannata enää myydä, mutta jotka ovat ihan hyviä. Siis maksaisin niistä tietysti! Ei ollut idea hyvä, ei. Sain ensimmäisessä kaupassa märän rätin naamaani. Kun rupesin kyselemään myynnistä poistoon menossa olevia jne., nuori myyjä kalansilmineen katsoi minua kummallisesti. Toinen myyjä höristi korviaan vieressä. Molemmat olivat niin epäluuloisen näköisiä, että kysyin sitten vain, että missäpäin niitä lastenvaatteita ylipäänsä on. Olin saanut liikkestä tekstiviestin, että tänään on 25 %:n alennus. Voi duudeli kuinka ihania vauvanvaatteita. Hypistelin niitä onnessani ja sitten muistin, että siellä onkin niitä isompia lapsia. (Tässä vaiheessa paikalle ryntäsi ulkovaatteissaan tiukan näköinen täti, katseli minua ja käveli edestakaisin ja meni lopulta henkilökunnan ovesta. Oliko ne hälyttäneet kauppiaan, että täällä joku seko mummeli kyseli ihan omituisia.) Voiko tytöille ostaa kimallekoristeisia puseroita? Näyttävätkö ne halvalta ja mauttomalta vai tuleeko joku pikkutyttö onnelliseksi. En uskalla. Päädyin sitten lopulta neljään puseroon. Kahteen vihreään, joissa oli ketun kuva rinnassa ja kahteen punaiseen, joissa oli pöllön kuva. Sellainen ommeltu, ei painettu. Noin 25 euroa yhteensä. Ei paha. Menen joku päivä lasten kanssa katselemaan jotain kivaa lisää, leluja tai jotain suomalaista. Rahaa laitoin lastenkotiklubin tilille ja jos sinne kertyy muiltakin klubilaisilta tarpeeksi, saan shekin mukaani vietäväksi. Paikan päällä ostan vaippoja ja äidinmaidonvastiketta. Tämä on pisara meressä, mutta antamisen iloni on kyllä ihan aitoa : ) Silloin kun kävimme hakemassa lapset, veimme vain vaatimattomat tuliaiset henkilökunnalle. Ei ollut sopivaa viedä muuta. Nyt kun tämä lastenkoti on toistaiseksi lakannut antamasta lapsia Suomeen, ei avustaminen tunnu ollenkaan väärältä varsinkin kun tilanne siellä on mennyt huonommaksi.

Nyt joku tietysti ajattelee, että onhan niitä kohteita Suomessakin. Totta, mutta suomalaiset olosuhteet eivät ole verrattavissa kolumbialaisiin. Muutenkaan en ymmärrä lausetta, että "onhan meillä omiakin köyhiä". Se sitten estää auttamasta ketään. Hoh hoijaa. No meidän viemisemme ovat rikka rokassa ja sattumoisin meillä on lämpimät tunnesiteet juuri tähän lastenkotiin.

Perjantaina toiset rokotukset ja maanantaina se jalkapiikki. Kylläpä on pistelty. Jos ne tekevät lentoasemalla doping-testin, en taida läpäistä. Siitäpä tulikin mieleeni kolumbialainen tulli: pojalla oli matkalla pieniä Turtles-hahmoja 4 kappaletta, Donatello, Rafaello ja mitä niitä olikaan. Tullivirkailija rapsutteli niitä kynnellä, luuli varmaan huumemutanttikilpikonniksi. Sekin huvitti, kun olimme matkustaneet Bogota-Caracas-Frankfurt- Helsinki, niin Oulun lennolle tultaessa piti virkailijan nostattaa vauva kopasta pois ja kurkistaa patjan alle : ).

Haha, juuri kuulin, että bogotalaiset sotilaat yrittävät nostaa imagoaan. Saattavat hymyillä ja vilkuttaa. Voi olla, että minultakin pääsee hymy, ettei suorastaan nauru.

Erikoiset tilanteet

Moni tuleva adoptiovanhempi varmasti joutuu miettimään, millaista kohtelua lapsi saa Suomessa. Yhteenvetona heti aluksi voisin sanoa, että kokemukseni ovat valoisia. Naapurusto ihastuu lapsiin kuten lapsiin yleensä. En voi tietää, mitä siellä seinien sisällä sitten puhutaan. Eräs vanhempi nainen muutti seinänaapuriksemme rivitalossa ja kertoi, että 3-vuotias poikamme oli pihalla mennyt kertomaan hänelle, että on syntynyt kaukana Kolumbiassa. Emme edes tienneet, että poika sitä miettii, mutta olimmepa väärässä : )

Heti tultuamme Suomeen eräs naapurin lapsi (koululainen jo) kurkisti vaunuun ja kysyi "puhuuko se suomea". Tilanne oli huvittava. Vauvat eivät yleensä puhu vaunuvaiheessa : ). Se ei ollut enää huvittavaa, kun äitini hautajaisissa eräs rouva tuli kysymään, puhuvatko lapseni suomea. Hän oli tiennyt jo 20 vuotta lapsistamme; äidin hyvä ystävä.

Pojastani on pienenä sanottu, että on ihan äitinsä näköinen. Joskus tekisi mieli viisastella, mutta hymyilee vain. On varmaankin äitinsä näköinen, mutta kumman? Tosin se lastenkoti, josta olemme lapset hakeneet, kyllä katsoo valokuvia ja ilmeisesti yrittää löytää yhtäläisyyksiä ulkonäössä. Tuntemattomat puhuvat usein heti englantia lapsilleni.

Olen ihan hurjasti miettinyt rasismia ja se saa minut todella vihaiseksi. Itselleni huudettiin kerran Helsingissä auton ikkunasta hävyttömyyksiä. Kävelin keskellä Helsinkiä ja ehkä takaapäin varsinkin olemukseni näytti thaimaalaiselta (koko ja mustat, pitkät hiukset). "Hei tumma tyttö, anna p....". Se  halvensi niin, että muistan lauseen siis vieläkin. Entä sitten, kun on oikeasti thaimaalainen?

Ulkomailta tulleet adoptiolapset varmaan usein sekoitetaan maahanmuuttajiin ja siitä on esim. Mylläri kirjassaan kirjoittanutkin. Se on varmasti hankala tilanne lapselle. Poika kertoi olevansa jonkinlainen sillanrakentaja koulun pihalla (17-18 -v.). Siellä viettivät välituntia eri ryhmässä ulkomaalaistaustaiset oppilaat. Poika kävi heidän ryhmässään juttelemassa samoin kuin muidenkin. Se teki minut todella iloiseksi.

Ja se ikuisuuskysymys: kertoako vai ei? Onko pakko kaikille sanoa, mistä on tullut. Minä yleensä kerroin lääkärille siinä vaiheessa, kun hän rupesi kyselemään perinnöllisistä sairauksista. Joskus kerroin luontevasti, jos tilanne näytti sitä vaativan. Esim. päiväkotien on välttämätöntä tietää. Unohdin sanoa eräänä kesänä sijaispäiväkodissa ja siellä eräs hoitaja oli halunnut puhua espanjaa pojalleni, koska oli ollut Espanjassa ja poika oli kuulemma aivan saman näköinen kuin pojat siellä.

Adoptiovanhempi on tehnyt ratkaisunsa jo hankkiessaan lapsen ja rasismi pitää selvittää itsensä kanssa jollakin tasolla jo silloin. Pitää olla riittävän kypsä selviämään tilanteista ja pitää kasvattaa lapselle terve itsetunto. Rasismissahan todellinen ongelma ei ole sillä, jonka niskaan rasismi kaadetaan vaan sillä, joka sitä harjoittaa vajavaisen egonsa kanssa. Nämä olivat suuria sanoja ja kohteeksi joutunut on aluksi pieni lapsi, mutta hyvä itsetunto on ainut apu. Joskus havaitsen itsessäni erittäin primitiivisiä piirteitä. Silloin en uskalla aukaista suutani, koska tekisi mieli antaa samalla mitalla rasistisille möläyttelijöille. Hetken rauhoituttuani ilmaisen mielipiteeni "sivistyneesti". Käytän kaikki tilaisuudet rasismin kitkemiseksi ja uskallan olla se ainoa erimielinen isossakin porukassa.

Sitä luulee tietävänsä, mitä ympäristö ajattelee ja sitten yhtäkkiä tulee jokin lause, joka paljastaa paljon tilanteesta. Lähisuvustani olen kuullut erikoisen lauseen "on se sinun miehesi ihmeellinen, kun lähtee kanssasi hakemaan lapsen ulkomailta" Häh? Adoptio jos mikä on äidin ja isän projekti. Biologisen lapsen kohdalla ei isältä alkuvaiheessa paljon tarvita, mutta jos isä ei ole adoptiossa aktiivisesti mukana, ei siitä mitään tule. Tietysti naiset usein hoitavat käytännön asioita ja puhua pulputtavat, mutta kyllä ne asiat on kahdenkesken sovittu!

Miehen kuoleman jälkeen jälleen lähisukulaiseni kyseli kierrellen kaarrellen harmittaako minua nyt se, että haimme lapset, kun mies kuoli. Voi hyvä jysäys. Keneltä biologiselta vanhemmalta kysyttäisiin tuollaista? Lapset ovat minulle rakkainta maailmassa ja minun oma perheeni.

--------
Tähän loppuun kevennys: Tyttö tuli kerran päiväkodista ja kiljaisi ovella: nyt minä tiiän, ei me ookkaan tultu Kolumbiasta vaan Gopotasta! : D   (Bogota).

Juurimatkan sekalaiset järjestelyt

Kaikki on erilaista kuin hakumatkalla: saa matkustaa milloin haluaa tai olla matkustamatta. En voisi kuitenkaan kuvitellakaan, että jättäisin lapset käyttämättä synnyinmaassaan. Se on itsestäänselvyys. Matkan toteutusta viivästytti se, että minulla oli kynnys matkustaa ilman lasten isää, jonka elämä päättyi liian varhain. Tärkeintä tässä ovat kuitenkin lapset ja minun tuntemuksillani ei saa olla merkitystä.

Nyt huomaan, että on hyvä, kun nuorinkin on täyttänyt 18. Lastenkodissa vain täysi-ikäinen lapsi saa tiedustella omia juuriaan. Olen kirjeissäni lastenkotiin kysynyt pari kertaa parempia valokuvia lasten äideistä, koska kuvakopiot ovat todella huonot. Vastauksena on ollut täydellinen hiljaisuus. Ystävällinen vastauskirje on kyllä tullut, mutta kysymäni asia on jätetty huomiotta.

No niin, ensimmäinen askel on päättää, että nyt se tehdään. Otin yhteyttä muihin juurimatkan tehneisiin (tiedossani on lista samasta lastenkodista adoptoineista). Sain sieltä hyviä neuvoja. Seuraavaksi otin yhteyden Interpediaan. Siinä vaiheessa sai päättää, haluaako lapsi todella laajamittaisesti etsiä sukuaan vai ei. Meillä ei. Etsiminen onnistuu ja maksaa jonkin verran. Sitten kanssani keskusteltiin siitä, kuinka matka vaikuttaa meihin ja tarjottiin keskusteluapua minulle ja lapsille. Lapset voivat olla yhteydessä suoraan kuraattoriin.

Huomasin, että minun täytyy ruveta pitämään blogia, koska pää meinasi pamahtaa kaikesta miettimisestä. Viime yönä näin unta, että mies heräsi eloon. Surullista tässä on se, että hän oli ainut ihminen koko maailmassa, jonka kanssa olisin OIKEASTI voinut puhua tuntemuksistani.

Seuraavaksi lapset lähettivät tietolomakkeet Interpediaan, jonka pohjalta meille mm. järjestetään se lastenkotikäynti sen samaisen suomalaissyntyisen rouvan avulla, joka auttoi meitä 18 vuotta sitten!

Rokotukset: hyvissä ajoin ennen matkaa. Aika monta piikkiä. Kallista. Lennot Hki-Pariisi (jossa yötä)-Bogota ja samaa reittiä takaisin, mutta emme yövy tullessa Pariisissa, paitsi jos myöhästymme jatkolennolta, jolloin Finnair maksaa hotellin. Hotellin valinta Bogotassa. Siellä on keittiö, joten voi kokata itse ja tulee halvemmaksi. Käytimme matkatoimistoa apuna.

Suomessa asuu eräs kolumbialainen matkanjärjestäjä ja hänen kauttaan varasimme hotellin Cartagenasta ja itse netistä lennot Bogota-Cartagena (Karibian rannalla)-Bogota. Eli matka matkan keskellä : ) Viimeiseksi jätin Oulu-Helsinki-Oulu -välin ja siinäpä se yllätys tulikin. Koska on sunnuntai, Blue1 ei lennä siten, että voisimme jatkaa Pariisiin varaamallamme lennolla ja Finnairin lennot maksavat kolmelta yhtä paljon kuin yhden lento Bogotaan! Mennään autolla ja ollaan Helsingissä yötä.

Rahaa kannattaa ruveta säästämään hyvissä ajoin, koska halpa matka se ei ole. Meinaan jos on tavallinen palkanansaitsija ja joutuu laskemaan rahojaan : ) Pari uutta matkalaukkua ostin, koska aion viedä lastenkotiin tuliaisia ja tuoda sieltä muistoja, niin paljon kuin mukaan mahtuu. Euroja voi kuulemma vaihtaa siellä lähes missä vain, joten dollareita ei tarvita. Kaikenlaiset kortit käyvät. Kännykätkin kuulemma toimivat.

Lasten silmät tuikkivat innostusta kuin joskus joulun alla. Suurin nautinto on nähdä heidän ilonsa. Voi siellä kätinääkin tulla, kun asumme kolmestaan samassa huoneessa/huoneistossa ja pojalla sentään on jo oma asunto Oulussa. Kuukauden kuluttua olemme siellä - hui.

Rohkaisuksi odottajille

Pientä tsemppiä heille, jotka jaksavat odottaa ja odottaa ja odottaa... Kun vuosia on kulunut ehkä ensin pettymysten ketjuna ja sitten ollaan byrokratian rattaisiin juuttuneena, se päivä, kun oikeasti jotakin tapahtuu, on odottamisen arvoista ja kaikki tuska unohtuu : )

Tässä näkymä, joka meitä kohtasi raskaan menomatkan jälkeen hotellihuoneessamme: vauvan sänky valmiina odottamassa tulokasta. Se näky teki kaikesta niin konkreettista. Se sänky oli melkein pyhä.

Minä haltioiduin naiselliseen tapaan ja halusin puhua ja puhua. Oli jo yö, mies laittoi silmälasinsa yöpöydälle, käänsi selkänsä ja sanoi, että hän ainakin nukkuu nyt! : D

Tässä sitten kuva, kun olimme jo matkalla Helsingistä Ouluun. Kukat oli saatu Helsingin lentoasemalla siskon perheeltä ja äitikin oli tullut vastaan. Kone tuntui jo melkein paikallisbussilta koko pitkän lennon jälkeen ja ajaessamme sitten kentältä kotiin, ilmestyi täydellinen sateenkaari taivaalle ja mielestäni se sanoi pikkuiselle: tervetuloa : )

Toisella kerralla kaikki oli jo tutumpaa ja siinä piti ottaa 4-vuotias ja hänen tilanteensa huomioon. Tässä sisarukset tutustuvat yhdessä äitiyspakkauksen (jota meille ei ensimmäisellä kerralla myönnetty) leluun : )

Kielimuuri?

Mielestäni kenenkään, ei kenenkään tarvitse osata vieraita kieliä, tullakseen isäksi tai äidiksi. Tosiasia kuitenkin on, että adoptiolapsen noutomatkalla on helpompaa, jos osaa vaikkapa englantia. Tosin sitä ei sitten moni osaa kohdemaassakaan, joten lopulta on sama, vaikka ei osaa sitäkään. Paitsi ehkä matkalla. (Lisään tähän jälkeenpäin: tietysti kannattaa ottaa selvää, onko kohdemaassa apuna henkilö, jonka kanssa asiat sujuvat omalla kielellä. Suosittelen sitä englantia kuitenkin : ).

Me osasimme sattumalta kieliä ihan muista syistä jo ennen kuin tapasimme toisemme. Olin juuri ennen mieheni tapaamista ollut espanjan kesäkurssilla Helsingissä ihan huvikseni. Siitä huvista oli sitten hyötyä myöhemmin ja kun olimme niin pitkällä, että kohdemaa valittiin, rupesimme yhdessä leikkimielisesti opettelemaan lisää.

No pojalla ei ollut espanjan vaihtoehtoa koulussa vaan hän otti saksan ja oli siitä minulle myöhemmin vihainen; pakotin muka : ) Tyttären kohdalla oli vaihtoehtona myös espanja, mutta ne noin kaksi tuntia viikossa olivat kansainvälisellä koululla eli aamu-unisen tytön piti matkustaa bussilla kaupunkiin ennen varsinaisen koulun alkua ja toisena päivänä hän myöhästyi yhden tunnin omasta koulustaan. Huoh. Koska koulu oli kansainvälinen, opetuskirjana oli englanti-espanja eikä tyttö vielä osannut kunnolla englantiakaan. Opettaja muisti joka kerta sanoa, miten huono oppikirja on ja teki monisteita. Homma meni siihen, että luimme yhdessä espanjaa ja toisen vuoden jouluna hän laittoi rukkaset naulaan ja jäi kokonaan ilman arvosanaa, vaikka oli 1,5 vuotta lukenut sitä. Lapsi oli liian nuori kulkeakseen yksin siellä opetuksessa.

Tilanne on nyt matkalle lähtiessäni se, että poika ei osaa sanoa kuin "olutta" ja tyttö "saisinko vaniljajäätelöä" : ) Minä ostin kesällä äärimmäisen hyvän kirjan, joka päihittää kyllä selkeydessä kaikki aikaisemmat ja kertaus on opintojen äiti. Kesälomalla istuin joka aamu mökillä keinutuoliin kahvin kanssa lukemaan ja siten se kävi rattoisasti. Kappale kerrallaan. Tietysti ajattelin, että hyödynnän mökkimatkatkin, mutta autosoittimeni on ihan kamala. Kirjaan liittyvä levy alkoi joka kerta alusta, kun moottori sammutettiin ja sain kuulla samat espanjan historiat uudelleen ja uudelleen. En uskaltanut pysähtyä koko matkalla. Kun mainitsenkin sanan "espanjan kieli", lapset juoksevat karkuun. Odotankin mielenkiinnolla herääkö heillä minkäänlaista innostusta asiaan matkan jälkeen. Varsinkin sen jälkeen, kun sanon kaupoissa lauseen "hän maksaa" ja osoitan vuoronperään lapsia : )

Tässä se kirja, jota kissalle luen. Se osaa jo melko hyvin. 

Olen joutunut miettimään adoptiolapsen kielenkehitystä. Monien tutkimusten mukaan adoptiolapset eivät ole kovin hyviä kielissä. Molemmat lapsemme oppivat puhumaan hyvin varhain ja hyvin selkeästi, mutta se ei sitten korreloinut koulumenestyksen kanssa kielten kohdalla. Olisiko tutkimuksissa sittenkin jotain perää? Tai sitten ei - kuinka moni oppilas ylipäänsä on hyvä kielissä? Tosin he nauravat minun englannin ääntämykselleni. Siihen aikaan, kun olin nuori ei ollut kielistudioita eikä kyllä televisiotakaan.

Muusta koulumenestyksestä sen verran, että molemmat ovat hyvin vilkkaita, kekseliäitä ja aloitteellisia eli selvästikin Kolumbian peruja. Päiväkodin hoitajakin nauroi, että muiden lasten kiltisti odottaessa aamupuuroa, tyttö heiluu tuolillaan koko ajan. Molemmat ovat hyvin seurallisia ja taitavia käsistään. Tytär vahvasti musikaalinen ja eläinrakas opiskellen sille alalle ja poika opiskelee käsi- ja taideteollisessa. Sanoisinko näin tiivistetysti, että kumpikaan ei viihdy nenä kirjassa.

Elämässä on niin monta tapaa tulla onnelliseksi ja onneksi koulutuskaan ei ole enää sellainen suora putki, jota pitkin kuljettiin kohti pakollista (vanhempien mahdollisesti, ehkä epäsuorasti painostamaa) päämäärää : ).

Jätän tässä käsittelemättä tilanteen, jolloin adoptiolapsi on perheeseen tullessaan vanhempi, koska minulla ei ole siitä riittävästi kokemusta. Kolumbiassa tapasimme isiä ja äitejä, jotka olivat saaneet vanhemman lapsen. Yhteisen kielen puute ei näyttänyt haittaavan, vaan lapsi oli kuin kala vedessä. Ilmeisesti heille oli kuitenkin selitetty tilanne etukäteen ja lapset suhtautuivat positiivisesti ja iloisesti asiaan. Hyvin positiivisesti. He olivat selvästikin onnellisia. Toisaalta se tekee surulliseksi. Tavallisessa tilanteessa lapsi kyllä reagoisi vähemmän positiivisesti joutuessaan ventovieraiden ihmisen pariin...

Kommenttikokeilu

Vihdoinkin toimii. Kiitos kärsivällisyydestä. Elikkäs tähän voi laittaa kaikki ruuhkautuneet kommentit : D.

Niin, matkakuume alkaa jo nousta ja pelottaa, kun nilkkani heittäytyi itsepäiseksi eikä halua enää kulkea samaan suuntaan toisen nilkan kanssa, mutta minähän otan vaikka kokovartalopuudutuksen ja matkustan!

Oikein vai väärin?

Otsikko jo sinänsä on ihan väärä, vaikka moni pohtii adoption oikeellisuutta. En ole koskaan kyseenalaistanut adoptiota. Tarkka kontrolli karsii mahdolliset kevyin perustein adoptoijat. Mielestäni suurin ratkaisu tapahtuu siellä biologisten vanhempien puolella. Kun raskas ratkaisu siellä on tehty, vasta silloin astuu toinen perhe kuvaan mukaan. Mielestäni on todella tärkeää, että siinä välissä ovat viranomaiset.

Lastenkoti, jossa kävimme, tukee äitejä kaikin tavoin elämässä. On olemassa ryhmiä, joissa äidit ja adoptiovanhemmat voivat tehdä toisilleen kysymyksiä, mutta ei paljasteta kuka kenenkin lapsen vanhempi tulee olemaan. Se on kuulemma hyvin antoisaa molemmin puolin. Itseltäni varmaan pysähtyisi sydän, jos joutuisin tilanteeseen, jossa miettisin, onko se hän vai hän? Puhun vain äideistä, koska kokemukseni mukaan isät ovat poistuneet kuviosta jo alkuvaiheessa!

Niihin aikoihin, kun aloitimme taistelun Pelan ja sosiaaliviraston kanssa, eräs suomalainen poliitikko adoptoi suomalaiset kaksoset ja kehui julkisuudessa, kuinka nopeasti se tapahtui. Juuri, kun Pela kertoi meille, että odotusaika on pitkä eikä kotimaisia lapsia juuri ole. Tämä samainen poliitikko ehti adoptoida ulkomaisenkin lapsen siinä ajassa, kun me vielä olimme jonossa. Näin ne rattaat rasvataan... Tästä voi hypätä aasinsiltaa julkkisadoptioihin yleensä. Olen ihan varma, että superjulkkiksillakin on vilpittömät motiivit, mutta kuinka sopeutuu lapsi perheeseen, joka on maailmankuulu. Vaatii paljon ymmärrystä vanhemmilta.

Mielestäni adoptio sinänsä on täysin luonnollista: vierekkäin on lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja vanhempia, joilla on suuri tyhjä aukko siinä lasten kohdalla ja suuri sydän. Siitä vaan yhdistelemään. Oli hurja kokemus kuulla Bogotassa, että rakkaus parantaa lapset nopeasti. Meidänkin pojalla oli ollut sen neljän kuukauden aikana kaksi vakavaa infektiota 40 asteen kuumeineen, mutta ei mitään vaivaa sen jälkeen, kun tuli syliimme. Tytär pääsi kahden kuukauden ikäisenä sylimme turvaan. Ymmärtäähän sen jokainen mitä pieni ihmisen alku kokee, kun joku alkaa olla koko ajan läsnä: sama ihminen, joka hymyilee ja rakastaa. Siis kaksi: isä ja äiti.

Kaikki epävarmuus adopiota kohtaan katoaa, kun seisoo lastenkodissa ja näkee pieniä ihmisiä siellä sun täällä; kymmeniä vauvoja lattialla olevilla patjoilla, sänkyjä rivissä, joiden asukkeja liukuhihnalla syötetään. Vanhempia lapsia, jotka käyvät ruokailemassa lastenkodissa, että saavat edes yhden aterian päivässä. Minusta oli vaikeaa lähteä sieltä pois ja jättää ne kaikki pienet ihmiset odottamaan parempaa tulevaisuutta.

Suvussamme on muodostunut perheitä monella tavalla: isovanhempani ottivat kolme kasvattilasta synnyttämiensä kolmen lisäksi. Toinen mummoni ryhtyi äitipuoleksi 12 lapselle ja hankki lisäksi kolme. Anoppini adoptoi yhden ja otti kaksi sijaislasta. Tässä ilmapiirissä kaikki on ollut hyvin luontevaa : )

(Kommenttikenttä ei suostu ilmestymään. Jos haluat kommentoida, käytäthän 2.9. tekstiäni : )

Kansat yhdistävä tekijä: adoptio

Kohta minä lopetan näiden vanhojen asioiden mietiskelyn ja keskityn juurimatkaan, johon on noin 6 viikkoa. Olen alkanut nähdä levottomia unia ja yhtenä yönä uni loppui kesken. Ei ole välttämättä hyväksi mietiskellä niin aktiivisesti menneitä. Tässä kuitenkin postikorttikuva Bogotasta. Se ei todellakaan ole mikään pikkukaupunki. Sinnehän mahtuisi kaikki suomalaiset, yhteen kaupunkiin.

Ostimme sanomalehden 1988 muistoksi ja tässä juttu Maradonasta, joka oli käymässä Kolumbiassa perheensä kanssa. Melkoinen sankari sielläkin. Toinen sankari vuonna 1992 oli Kolumbus, jonka matkasta Kolumbiaan oli kulunut 500 vuotta. Lehdessä oli jatkokertomus aiheesta ja mieheni keräsi ne leikkeet. Ovat nyt tuolla mapissa : ) Mieheni oli älyttömän kiinnostunut historiasta ja erityisesti alkuperäiskansojen kohtaloista Etelä-Amerikassa, miksei pohjoisessakin. Kaikki tämä ja lisäksi oma kiinnostukseni lapsesta saakka intiaaneihin vaikuttivat varmasti maavalintaamme.

Tässä taas poikamme pelasi jalkapalloa hollantilais- ja ranskalaislapsen kanssa hotellin pihalla. Lapsia ei kielimuuri haitannut. Pojastamme on kuvia askartelemassa norjalaislasten kanssa ja naurua riitti. Oli saksalaisia, italialaisia ja yksi suomalainenkin, mutta ei ruotsalaisia. Heillä oli "oma hotelli".

Jouduimme toisella kerralla hotelliin, joka oli kansoitettu hollantilaisilla adoptioperheillä. He siis kävivät vuoristoreissuilla, kuten aikaisemmin kerroin. Annoimme toki rahaa, vaikka emme lähteneet mukaan, koska emme halunneet vaikuttaa suomalaisjunteilta. Eräs pariskunta melkein ystävystyi kanssamme. Yksi pari taas joutui lähtemään takaisin kotimaahansa, koska paperit eivät olleet kunnossa ja lapsi piti jättää Kolumbiaan.

Huoneemme oli kylmä, kostea ja synkkä ja suomalaisrouva sai puhutuksi meille siirron toiseen hotelliin. Kävimme siellä katsomassakin ja ihastuimme, koska siellä oli uima-allaskin. Sitten kuulimme, että hotellissa asuvat ruotsalaiset haluavat pitää sen ruotsalaisilla. Kyllähän me ruotsia olisimme voineet puhua, jos se siitä on kiinni. Ajatella: oma hotelli Kolumbiassa. Kyllä suomalaisilla on petrattavaa, että saavat kansoitetuksi yhden hotellin itselleen. Oli jotenkin loukattu olo, mutta pääsimme sitten toiseen hotelliin, jossa oli ihmisiä ympäri maailmaa ja siellä oli mukavaa. Mielenkiintoista oli, että joidenkin perheiden äidit joutuivat matkustamaan kotimaahansa töihin ja isät jäivät lapsen kanssa odottamaan papereita. Joistakin perheistä isät matkustivat. Me olimme sopineet, että yhdessä ollaan.

Sellaista ymmärrystä en usko eri maiden kansalaisten kovin helposti löytävän kuin adoptiomatkalla. Tunsimme suurta yhteenkuuluvuutta ja kaikki suhtautuivat suurella lämmöllä toisiinsa (paitsi ruotsalaiset).

Ensimmäiseltä matkaltamme jäi mieleen, kun oveemme koputettiin sähkökatkon aikaan (sellainen oli joka ilta, koska sähköä myytiin Venezuelaan) ja norjalaisäiti seisoi siellä kynttilän kanssa ja pyysi tulta : ) Se oli jotenkin liikuttavaa.

Siellä minä kerran söin amerikkalais- ja norjalaisäidin kanssa lasagnea, kun amerikkalainen yhtäkkiä veti muovin lasagnen välistä. Nauroimme silmät vesissä hotellikeittiön saavutuksille : )

Hieman häpesimme yhden suomalaisperheen puolesta, kun heillä lähtiessä kassit kilisi ja äiti suuttui hirveästi pojalleen, joka meinasi vahingossa rikkoa sen kassin. Sen lisäksi, vaikka oli sanottu, että kaikki on maksettava käteisellä, he rupesivat rettelöimään maksun kanssa pois lähtiessään. Siinä vaiheessa poistuimme paikalta, se oli niin noloa. Lisäksi samainen äiti hermostui juuri adoptoimalleen kolmevuotiaalle, joka oli sotkenut hiuksiinsa laitetut hienot nappulat. Olisi kuulemma ollut niin mukavaa, että ihmiset, jotka tulevat lentokentälle vastaan, olisivat nähneet ne. Tässä kohtaa ajattelin, että se adoptioseula ei olekaan edes tarpeeksi tiukka.

Niin se maanjäristys, josta lupasin kertoa. Olin kävelyllä vauvan ja pojan kanssa puistossa, kun mies makasi 40 asteen kuumeessa hotellilla. Eräs kolumbialainen tuli kysymään tietä jonnekin ja kesken vastaukseni hän rupesi kauhuissaan osoittelemaan ylöspäin. Huomasin, että puhelinlangat heiluivat edestakaisin ja minua rupesi huimaamaan. Tajusin, että maanjäristys, vaikka en olisi voinut kuvitellakaan, että se tuntuu siltä. Lähdin juosten hotellille ja sinne tultuamme kaikki seisoivat ulkona - paitsi mieheni, joka siis makasi kuumeessa huoneessaan. Juoksin kiskomaan hänet ylös, koska hotellin työntekijät olivat niin kauhistuneita. Asukkaita lähinnä huvitti, mikä tietysti osoittaa, että emme tienneet koko asiasta tarpeeksi. Niin siitä selvittiin, mutta lehdessä oli seuraavana päivänä kuva, kuinka pikkukylä lähellä oli haljennut ja hävinnyt.

(Samoin on hävinnyt taas kommenttikenttä. Voi käyttää muita tekstejä tai toista blogia : )

Sekalaista ja seikkailuja : )

Nyt kun kirjoitan adoptiolapsen odotuksesta, saamisesta ja kasvatuksesta, voin iloisella mielellä sanoa, että kaikki on mennyt erityisen hyvin. Pelkään antavani liian myönteisen kuvan adoptiota miettiville, koska olen itsekin lukenut vaikeuksista joissakin perheissä, mutta johtuvatko ne vaikeudet oikeasti adoptiosta. Jospa niissä perheissä onkin ongelmia jostakin muusta syystä. Ei aina saa osoittaa sormella sitä ilmiselvältä vaikuttavaa syytä ongelmiin.

Kasvatuksen ammattilaiset:

Minäkin olen lukenut kaiken maailman oppaat ja tutkimukset ja niistä vain sekoaa. Yritin ottaa niistä opikseni ja vein päiväkotikeskusteluun oppaan aiheesta "adoptiolapsi ja päiväkoti" tai jotain sellaista. Yritin puhua lastentarhan tädille kahdenkeskisessä palautekeskustelussa asioista, jotka ehkä pitäisi ottaa lasteni kohdalla huomioon, mutta huomasin, että se ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. No, pääasia, että lapset saivat hyvän hoidon ja sen he kyllä saivat : ) Tasan samoin kävi koulussa "adoptiolapsi ja koulu" tai jotain sellaista oppaani kanssa. Opettaja varmaan heitti vihkosen roskiin lähdettyäni eikä hän varmaan koskaan oppinut muistamaan, mistä maasta lapseni olivat. Ainakin hän keskustelussa puhui ihan väärästä maasta. Sen verran olisin kyllä odottanut kiinnostusta. Lakkasin yrittämästä. Kaikki meni kuitenkin koulussa ihan mukavasti, vaikka opettajat vaihtuivat koko ajan erilaisista syistä ja lapset selvästi kärsivät opettajien vaihtumisesta. En tiedä vaikuttivatko vaihdokset samalla tavalla kaikkiin oppilaisiin. Eli tärkeä asia, jonka olen huomannut: muutokset eivät ole hyväksi adoptiolapsille. Olemmekin yrittäneet pitää olosuhteet vakaina ja tutun turvallisina.

Hakureissujen seikkailut:

Hakumatkan käytännön asioita ei tule jännittää. Ainakin Kolumbiassa meitä oltiin vastassa ja tukenamme oli suomea puhuva rouva, joka oli aikoinaan Suomesta lähtenyt ja halusi auttaa adoptioperheitä. Hän jaksaa vielä auttaa myös juurimatkalaisia, koska tuntee meistä monet. Hän tulee järjestämään lastenkotitapaamisemme, mutta muuten pärjäämme omillamme.

Ensimmäisen lapsen hakeminen kesti vain 10 päivää, joten se aika todella hurahti, mutta toisen lapsen kohdalla oli adoptiolaki Kolumbiassa muuttunut ja olimme siellä 6 viikkoa. Asiakirjoja muistaakseni käsiteltiin jossakin 21:stä "tuomioistuimesta". Jotkut niistä olivat pahamaineisia eli paperit juuttuivat niihin. Meillä kävi tietysti huono arpaonni ja paperimme joutuivat yhteen niistä pahamaineisista. Ne yksinkertaisesti vedettiin pois ja arvottiin uudelleen.

Toisella kerralla stressin aihe oli myös "tuomioistuimen" haastattelu. Sitä olimme pelänneet. Näin painajaisia kuinka istumme hämärässä huoneessa pitkän pöydän päässä miehen kanssa ja peruukkipäiset tuomarit tuijottavat meitä ja tekevät ankaria kysymyksiä : ). Lopulta tilaisuus oli sellainen, että istuimme pienessä huoneessa naisen kanssa, joka kirjoitti ja kyseli. Suomalaisrouva oli tulkkinamme, mutta olimme opetelleet sen verran espanjaa, että käytimme suoraan sitä.

Kerran piti lähteä käymään taas tuomioistuimessa ja haimme matkalta lastenkodin asianajajan. Meille oli tehty selväksi, että sinne EI saa ottaa lapsia mukaan. No, meidän poika tietysti lupasi jäädä kivojen tätien kanssa leikkimään hotellille, mutta puhalsi sitten itkun, juuri kun piti lähteä. Onneksi suomalaissyntyinen rouva sanoi, että ottakaa mukaan; muuten en ikinä olisi uskaltanut ottaa. Istuin pojan kanssa taksin takapenkillä ja yritin saada hänet näkymättömäksi. Olimme varmaan 25:nnessä kerroksessa, kun poika sanoi, että häntä pissattaa. Siis EIKÄ pissata. Pissattaa. Voi pyhä jysäys. Meidän piti pyytää siltä arvovaltaiselta asianajajalta, että hän pyytää virkailijalta vessan avaimen. Ja lapsia kun ei saanut olla mukana! No takaisin tullessa hissi oli tupaten täysi ja pysähtyi jossain 17:nnessä kerroksessa ja poika ryntäsi ulos! Sain hänestä viime hetkellä kiinni. Olisipa ollut somaa kadottaa kielitaidoton lapsi pilvenpiirtäjässä ja samalla näyttää asianajajalle, että olemme luotettavia vanhempia.

Kerran lupasin hoitaa norjalaisten vauvaa, kun he olivat vastaavalla reissulla. Oli se hauskaa: kaksi vauvaa kerralla, mutta kun aika kului eikä heitä kuulunut, minusta ei ollut enää ollenkaan hauskaa. Siis emmehän me tienneet heistä kuin etunimet! Huh - tulivat lopulta.

Ensin odotettiin jotakin ja sitten kaikki tapahtui yhtäkkiä. Se on kolumbialainen tyyli: minnekään ei ole kiire ja sitten yhtäkkiä on ja kaikki hoituu. Menin taksinkuljettajan (joka ei ole pelkkä kuljettaja vaan osaa "kaiken") ja vauvan kanssa Notaria 28:aan (kts. kuva) hakemaan yhtä vaivaista paperia, jotta saamme vauvalle passin ja lentoliput Suomeen. (Mies oli pojan kanssa hotellissa). Tupa oli täynnä ihmisiä ja notaari oli käyttämässä lastaan lääkärissä. Kun hän sitten tuli, taksinkuljettaja sanoi minulle, että anna rahaa. Mitä? Anna nyt sitä rahaa. Sujautin hänelle muistaakseni 30 000 pesoa ja suit sait meillä oli paperi käsissämme ja ehdimme passitoimistoon. Se oli kauhea hetki: lahjoin virkamiehen. Näin jo itseni mätänemässä kolumbialaisessa
vankilassa.

Eksymisen kauheutta: lähdimme kerran koko perhe kävelemällä ruokakauppaan ja aika sitten kuluikin yhtäkkiä niin paljon, että mies jäi vielä ostoksille ja minä lähdin hotellille vauvan ja 4-vuotiaan kanssa. Mutta missä oli hotelli? Kaikki kadut näyttivät samanlaisilta ja tiivistin tahtia, poika melkein juoksi ja vauvalla oli nälkä. Siellä tulee pimeäkin niin nopeasti. Siis minulla ei ollut käsilaukkua, ei mitään. Ainoa pelastus oli hotellin avain, jossa luki kadun nimi. Sain erään miehen neuvomaan suuntaa, vaikka se oli vähän sellaista huitomista.
Kun tulimme kadun kulmasta ja mies oli siellä hotellin portilla, en ole ikinä ollut helpottuneempi. Siellä iskee paniikki todella helposti.

Eri kansalaisuuksista ja maanjäristyksestä kerron ensi kerralla, mutta kuten ehkä lukija voi havaita, adoptiovanhemmat eivät kertakaikkiaan voi keskittyä rauhassa uuteen perheenjäseneen. Ympärillä on melkoinen hulabaloo.

Tavallista perhe-elämää

Vaikka nyt käyn läpi vanhoja asioita, kun juurimatka nosti ne mielessäni esiin, elämä sitten lopulta adoptiolasten kanssa on aivan tavallista perhe-elämää. Odotusaika on jännittävää ja lapsen tulo on jännittävää aivan kuten biologisen lapsen kohdallakin, mutta sitten tulee arki. Ensimmäisen lapsen kohdalla elämänmuutos on suuri: kymmenen vuotta kahdestaan ja sitten pikkuinen talossa. Ihanaa ja joskus väsyttävää, mutta ihanaa : ). Toisen lapsen kohdalla odotukset ja todellisuus kohtaavat paremmin. Hyvä asia tässä on vanhempien iän tuoma asenne elämään. Ikää on ehtinyt karttua ja elämänkokemusta.

Jotkut haluavat olla hyvin aktiivisesti mukana adoptioryhmissä. Me emme niin kovasti olleet. Aivan siitä syystä, että en ole ryhmäihminen. En ole mennyt lapsettomien tukeen, nuorten leskien ryhmään, sururyhmään jne. jne. Olen aina löytänyt voiman itsestäni. Saattoi olla, että teimme lasten kannalta virheen, mutta toki kysyimme heiltä haluavatko he mennä lattaritapaamisiin ym. Olemme toistuvasti puhuneet heidän syntymämaastaan, mutta vasta pari vuotta sitten havaitsin oikeaa kiinnostusta ja silloin rupesin tosissani järjestämään juurimatkaa.

Pojan ollessa noin viisivuotias ajattelin miehen kanssa kertoa hiukan hänen perheestään. Se johti siihen, että poika rupesi itkemään, että ovatko hänen veljensä kuolleet, kun siellä on niin köyhää. Kaikki meni siis ihan pieleen. Sen jälkeen emme aktiivisesti kertoneet, mutta tartuimme heti tilaisuuteen, kun vähänkin kiinnostusta näkyi. Näytimme molemmille äitien valokuvakopiot, mutta he eivät ole halunneet toista kertaa nähdä. Nyt he saavat matkallamme etsiä sukulaisiaan oman tahtonsa mukaan.

Minua kiinnostaa enemmän kuin lapsia heidän juurensa. Jos olisi aikaa ja rahaa... Moni varmaan miettii adoptiovanhempien suhdetta biologisiin vanhempiin. Jos tapaisimme, halaisimme toisiamme, katsoisimme silmiin ja varmasti ymmärtäisimme. Minä olisin toinen puolikas äitiä ja hän olisi toinen puolikas äitiä ja kuitenkin kumpikin yksinäänkin kokonainen äiti : ) Kunnioituksemme biologisia vanhempia kohtaan on suuri ja koska tunnemme olosuhteita, emme koe tehneemme mitään muuta kuin oikean teon. Tietysti olisi parempi, että jokainen pystyisi kasvattamaan synnyttämänsä lapset, mutta meistä riippumattomista syistä näin ei ole. Tässä astuu kuvaan tarkka adoptiolaki. Lapset eivät ole kauppatavaraa.

Vielä sukulaisista: minun sukuni on ottanut lapset hyvin vastaan. Imatran siskoni tytär oli lausahtanut kerran, kun siskoni puhui Kolumbiasta, että "ai niin, olin aivan unohtanut, että he ovat sieltä" : ) Miehenkin suku on suhtautunut "normaalisti", mutta he ovat muutenkin etäisempiä. Isäni, joka on suomalainen metsien mies ja oli sitä mieltä, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi puhua suomea, joutui varmasti mielessään miettimään asiaa. Häntä varmaan jännitti koko asia, mutta tässä hän leikkii lapsenlapsen kanssa legoilla rantakivellä ja oli muutenkin aivan ihana pappa:

Surullista tässä on, että isäni kuoli vuoden sisällä mieheni kuolemasta. Lapsiltani meni molemmat tärkeät mieslähimmäiset. Mummo eli kauemmin, mutta oli jo niin iäkäs, että tapaamiset tahtoivat mennä mummon hoitamiseen eikä se lapsista varmasti ollut sellaista kuin olisi voinut olla. Kyllä heillä kuitenkin oli hauskaa. Huomasin usein, että mummon ja lasten huumorintaju oli samalla tasolla. He nauroivat vedet silmissä asioille, joissa minä en nähnyt mitään erityisen huvittavaa.

Tässä mummo perkaamassa muikkuja lasten kanssa. Yritin aina aktivoida äidin mukaan juttuihin. Hän opetti lapset tekemään vastoja, marjoja putsattiin yhdessä ja leivottiin piparkakkuja. Pappa pelasi Leijonakuningas-korttipeliä ja opetti pojalle puutöitä ja kalajuttuja.

Monet adoptiolapset jäänevät ilman isovanhempien osuutta elämään ja meilläkin se jäi vähäiseksi yksinkertaisesti iän vuoksi. Toiseksi he asuivat kaukana, mutta siitäkin vähäisestä ajasta olemme kiitollisia.

Kuinka odottaa lasta, jota ei ole olemassakaan

Kun lapseksiottamisasioiden lautakunta näyttää vihreää valoa eli antaa luvan adoptioon ja oikeasti kysytään konkreettisia asioita: millaisia toiveita lapsen suhteen on (ensimmäisen kohdalla ei saa toivoa sukupuolta), minkäasteinen sairaus tai vamma lapsella kenties saisi olla ja minkä ikäistä ehkä kenties kai voisi luultavimmin toivoa, tuntuu, että raskaustestiin tulee se toinen viiva, jota en koskaan nähnyt, vaikka mistä suunnasta tiirailin.
Jos kyseinen lautakunta hylkää parin, en näe mitään mahdollisuutta kuinka voisi jatkaa adoptiota. Joskus he pyytävät lisäselvityksiä. (Jälkihuomautus: anonyymi kommentoi, että päätöksestä voi valittaa ja joskus valitus on tuottanut myönteisen tuloksen. Hyvä!)

Muita toiveitahan ei saakaan esittää, kuin sairauden aste, jonka hyväksyy, ikähaarukka tai syntymämaa. Huom. ne ovat vain toiveita, joista varsinkin ikä on todella pelkkä toive. Mielestämme terveysongelmiakin sai olla. Eli kaikki kävi : ). Me todistimme kaikin tavoin olevamme terveitä. Muistan kuinka menin lääkäriasemalle AIDS-testiin ja laboratoriohoitaja ihan selvästi epäluuloisen näköisenä veti kumihanskat käteen ottaessaan verikoetta (silloin elettiin 80-lukua). Kun odottelin tulosta, pelkäsin, vaikka minulla ei ollut minkään valtakunnan syytä odottaa positiivista tulosta : ). Mekin sitten saimme vuorostamme todisteet, että lapsella ei ole AIDSia, mutta se ei ollut varmaa. Kaikki suomeen tulevat lapset piti heti viedä Auroran sairaalaan tutkittavaksi kaikkien mahdollisten tautien varalta. Saimme poikkeusluvan viedä vaavin Oulun terveyskeskukseen, joka sai ohjeet, mitä testataan ja miten. No, vaikka vaavilla ja myöhemmin toisella olisikin ollut AIDS, ei se meihin olisi millään tavalla vaikuttanut. Lapsi oli jo "oma".

No niin, se hetki, kun se viiva ilmestyi testiin eli tuli lautakunnan lupa, rupesimme OIKEASTI odottamaan lasta ja kukaan ei tajunnut, miltä meistä tuntui. Olimme toki jo odottaneet, mutta se oli hyvin epävarmaa ilman sitä lupaa. Aluksi ehkä hymyilimme tyhmän näköisinä ihmisten mielestä ilman syytä, mutta se hymykin laimeni, kun aikaa kului ja kului ja neljättä vuotta jo mentiin. Ei kukaan jaksa edes kuunnella pariskuntaa, joka on ottanut odottamisen elämäntavakseen : ].

Miehen kanssa kahdestaan keskustelimme paljon ja annoimme unelmille valtaa. Nimeäkin jo vähän katselimme ja oli olemassa "työnimikin". Kävelemässäkin kävimme, jotta olisimme oikein reippaita vanhempia. Siskoille pälätin puhelimessa, että nyt ne paperit meni sinne ja sinne ja se tarkoittaa sitä ja sitä. Kiitos siskot kuuntelusta; se oli meille tärkeää. Työpaikalla oli pakko puhua asiasta ja hankkia sijainen. Onneksi oli fiksu työnantaja, joka tajusi, etten voi antaa päivämääriä. Toisen lapsen kohdalla opetin sijaisen ja hänet piti sitten laittaa töistä pois, kun lasta ei kuulunutkaan. Sitten yhtäkkiä tuli tieto ja minä ryntäsin sijaisen kotiovelle, kun hän ei vastannut puhelimeen. Hän oli juuri lähdössä ulkomaille! No, hän ehti sitten juuri ja juuri sieltä pois ennen lähtöä.

Vakuutusta emme saaneet, kun se pitää hankkia ennen lapsen syntymää. Kiitos! Ensimmäisen lapsen kohdalla emme saaneet äitiyspakkausta. Jälleen sisko tuli apuun ja toimitti lastensa vauvatavaraa meille.
Lehdessä oli mainos, että saa ilmaisen vaippapaketin, kun lähettää lapsen syntymäajan. Minä lähetin onnellisena pojan syntymäajan.Vaippoja ei koskaan tullut. Häntä ei ollut suomalaisissa rekistereissä.

Vielä hullumpaa kuin raskaus ilman lasta oli syntynyt lapsi ilman lasta : D. Kun helmikuussa sain puhelun työpaikalle, että teille on nyt sitten syntynyt pieni poika, kiljuin varmasti Interpedian toimihenkilön korvaan melkein kuin olisin itse sen lapsen juuri maailmaan putkauttanut : D. Soitin tietysti miehelleni, joka oli työmatkalla ja siihen aikaan oli jo onneksi jonkinlaisia alkeellisia kännykän esiasteita. Kävimme ensimmäiseksi ostamassa vauvan kylpyammeen ja hoitopöydän ja muistan vieläkin kuinka hävetti kantaa niitä kadulla. Aivan kuin se olisi ollut unta: mitä jos kuvittelen kaiken, onko se lapsi varmasti olemassa? Mitä, jos joku tuttu näkee ja tulee juttelemaan leveästi virnuillen, jaahas mitäs IHMETTÄ te siinä kuljetatte. Viimeinen nöyryytys oli selittää virkailijoille lentoja varatessa: menomatkalla ei vauvaa, paluumatkalla vauva. Menomatkalla tyhjä vauvan koppa, paluumatkalla täysi. Nyt kun ajattelen, mitä ihmettä me oikein ujostelimme : ) Ja miksi se koppa piti Suomesta ostaa?

Ensimmäisen lapsen syntymän ja hakemisen välissä kuoli miehen äiti. Hän oli onnellinen puolestamme ja ehti nähdä valokuvan. Hautajaisissa iäkkäät rouvat onnittelivat meitä ja luulivat ilmeisesti, että olemme jättäneet vauvan hoitoon jonnekin. Ehkä anoppini ei ollut selittänyt sen tarkemmin ja silloin minä päätin, että ei minun ole pakko kaikille kaikkea selittää - ainakaan hautajaisissa.

Rasismista

En ole rasisti paitsi niitä kohtaan, jotka ovat rasisteja?? Rasismissa ei ole mitään monimutkaista. Kaikki ovat samanarvoisia piste. Se, joka muuta luulee, on rasisti. Minä en halua tulla nimitellyksi ja syrjityksi millään perusteella ja sinä et halua tulla nimitellyksi ja syrjityksi millään perusteella.

Olen oppinut lapsesta saakka pitämään kaikkia saman arvoisina. Sitä ei tarvinnut edes ajatella. Vanhempamme antoivat yösijan kulkureille ja ruokapöydän käyttöön romaneille, jotka tulivat kärryillä pihaan ja kysyivät saako syödä omia ruokiaan pöydän ääressä. Eräs radiokuunnelma teki minuun lähtemättömän vaikutuksen (kuuntelimme paljon kuunnelmia, kun ei ollut televisiota ja se oli hauskaa, kun koko perhe askarteli radion ääressä). Siinä kuunnelmassa tummaihoinen mies rakastui Etelä-Afrikassa vaaleaihoiseen naiseen. Siitä seurasi ongelmia. En muista mistä syystä, oliko naamiaiset, mutta nuoret päättivät maalata kasvonsa toisenlaiseksi. Pitkään kehittynyt viha tuli huippuunsa ja kyläläiset tappoivat tummaihoisen puolipimeässä. Hän olikin se vaalea nainen. Ajattelin lapsena, että ihan oikein niille ihmisille, jotka tekivät kamalan teon. Olimme koko perhe järkytyksen vallassa. En tiedä, kuinka muut perheenjäsenet sen oikeasti kokivat.

En pidä siitä, että puhutaan hurreista, ryssistä, mustalaisista ja neekereistä. Neekeristä lakkasin puhumasta sen jälkeen, kun aloin ymmärtää, että se on väärä sana. Toki sanaa käytettiin 50-luvun maaseudullakin aivan neutraalisti. Se ei sisältänyt negatiivisia merkityksiä.

Ovatko lapsemme kohdanneet rasismia? Parhaan vastauksen varmasti saa kysymällä heiltä? Olen ymmärtänyt, että jonkin verran on kiusattu, mutta he eivät ole halunneet kertoa minulle. Ei mitään suurempaa kuitenkaan.

Eräänä iltana ovikellomme soi ja oven takana seisoi eräs isä kaksospoikiensa kanssa. Syynä tuloon oli se, että poikamme oli kiusannut kaksosia. Hyvä ihme! Kutsuin isän poikineen sisään ja ryhdyimme selvittämään asiaa. Lopulta kävi ilmi, että kaksoset olivat kiusanneet meidän poikaa, joka lopulta ärsyyntyi niin, että lyöttäytyi luokan isoimman pojan kanssa yksiin ja antoivat samalla mitalla takaisin kaksosille. Asian vahvisti ison (sanon nyt iso poika, koska en halua nimeä käyttää ja meidän poika oli todella pieni hänen rinnallaan) pojan äiti. Kaksosten isä sanoi, että tämä hänen on helppo uskoa, koska hänen poikansa olivat aikaisemmin kiusanneet taloyhtiön kehitysvammaista. Isä oli fiksu.  "Ison" pojan äidin kanssa nauroimme makeasti ja hän kertoi, että hänen poikansa oli kerran varastanut kioskista hernekeittopurkin, koska halusi mennä retkelle.

Tyttö tuli kerran erittäin tuohtuneena päiväkodista, jossa oli vain pari viikkoa kesällä, kun oma päiväkoti oli kiinni. Joku poika oli sanonut häntä KIINALAISEKSI. Jos poika olisi osannut sanoa tyttöä kolumbialaiseksi, tyttö olisi ollut vain iloinen.

Sellaista tapahtuu usein, että tytölle tai koko meidän perheelle puhutaan englantia. Itsekin olen vähän eksoottisen näköinen ja kokenut vastaavaa jo nuorena. Havaitsimme jo adoptiotaipaleen alkuvaiheessa, että kauneuskäsityksemme jotenkin muuttui. Tummat lapset alkoivat oikeasti viehättää kauneudellaan. Marketin edessä tuli romaniäiti kerran sanomaan minulle, että ompa teillä kauniita lapsia. Kiitin kauniisti ja mietin, että hänen silmissään tummat ovat kauniita ja minun myös. Se on varmasti ainut kerta, kun romaniväestö on puhutellut minua ja olin siitä hyvin iloinen.

Työpaikallani olen törmännyt eniten rasistisiin lausahduksiin. Joskus tuntuu, että niitä viljellään ihan kiusallani. Jo se, että sanoo ulkomaalaistaustaisista työntekijöistä, että "ne on ihan ahkeria" osoittaa kahtiajakoa "me ja ne". Sanoja kuitenkin yrittää osoittaa, että ei ole rasisti. Aivan tänä kesänä eräs johtoportaan henkilö puhui mutakuonoista, katsoi sitten minuun ja sanoi anteeksi. Meinasin sanoa, että "idiootti".

Kansainvälisessä adoptiossa ei kannata pelätä rasismia, mutta ei sitä saa myöskään unohtaa. Lasta ei saa jättää yksin asian kanssa ja joskus pelkään, että en ole tarpeeksi herkällä korvalla kuunnellut omia lapsiani. Täytyypä tästä mennä haastattelemaan heitä : )

Hurttia huumoria vauvanhoitoon

Koska adoptiovanhemmille tulee vauva juuri siten kuin arvata saattaa: yksi kaunis ja ihana päivä hänet vain annetaan syliin, kannattaa siihen jotenkin yrittää varautua. Minä puhun nyt pienistä, koska ei ole kokemusta vanhempien lapsien saamisesta; se on varmasti haastavampaa.

Ensimmäisen kohdalla siis tuli neljä kuukautta aikaa tiedon ja matkan väliin. Soitin neuvolaan ja pääsimme yhteisymmärrykseen, että voimme mennä äitiysvalmennuksen viimeiselle kahdelle kurssille, joilla käydään läpi vauvan hoitoa ja ruokintaa. Pokkana vain marssin laihan mahani ja isohkovatsaisen mieheni kanssa neuvolaan. Kyllä meitä vähän hitaasti katsottiin : D

Opin siellä otteita ja kaikkein riemullisin oppi oli pyörittää vauvaa pitkin lattiaa. Se parantaa kuulemma lapsen itsetuntemusta eikä oikeasti mene rikki. Se oli mukava oppi. Ruokailu oli myös tärkeä asia, vaikka sitä tietoa sitten saikin lastenneuvolasta.

Niinhän siinä sitten kävi, että annettiin lapsi ja iso kasa lääketieteellisiä papereita sekä ruokintaohje. Bai bai ja onnea. Tässä ohje: laita mitallinen maitoa unssiin kiehutettua vettä kello silloin ja silloin. Siinä kaikki. Siinäkö kaikki?  Tulimme hotellille klo 11 ja yritin syöttää lasta klo 12, mutta hänellä oli kieli pyöreänä ja minulle tuli primitiivinen tuskan hiki: mitä jos se ei syö koskaan? Proximo tetero - äskeinen tai läheinen tuttipullo klo 12. Palattiin asiaan klo 2 iltapäivällä ja jo alkoi lutkutus kuulua : )

Lapsen näkeminen ensimmäisen kerran on aivan yhtä ihmeellistä kuin kenelle tahansa vanhemmalle, mutta jos joku kokee muita tunteita, ei sitäkään varmasti kannata säikähtää. Lapsentulohetkellä meillä oli ympärillä arvokkaita bogotalaisia rouvia upeassa talossaan ja siinä parhaat päällä istuimme ja yritimme käyttäytyä älyllisesti, kun pieni poika (4 kk) napittaa ruskeilla silmillään peukalo suussa ja hymyilee tai sitten pieni sinisiin puettu ruusunnuppu (2 kk) nukkuu tummat ripset poskilla ja mustat hiukset ovat kauniisti.

Arvokas Tia Rosa kuoli muutama vuosi sitten. Olisin erittäin mielelläni tavannut hänet vielä. Olen ymmärtänyt, että kaikki lastenkodissa on muuttunut hänen kuolemansa jälkeen eikä ainakaan parempaan. Minua niin pelotti kirjoittaa Tia Rosalle, että mieheni kuoli. Olimmehan luvanneet elää ainakin kaksikymmentä vuotta, kunnes lapset ovat aikuisia. Häneltä tuli kuitenkin niin kaunis kirje, että sitä ei voinut kyyneleittä lukea. Siinä kerrotaan, että mieheni, lasten isä on aina meidän kanssamme.

Paluu tähän päivään ja matkavarauksiin

Merkillistä. On vaikea valita hotellia Bogotasta. Yksi ehdottaa sitä ja toinen tätä ja lapset eivät osaa sanoa muuta kuin että pitää olla uima-allas. Lähdemme Bogotasta muutamaksi päiväksi Cartagenaan, Karibian meren rannalle, eikö sitä siinä ole uima-allasta hailla höystettynä? Selvä, Karibialla on myös oikea uima-allas, mutta pitääkö Bogotassakin olla? Löysin pari mukavan tuntuista hotellia, mutta niissä on kaikkea muuta kuin uima-allas; jopa sauna. Hemmetti.
Ensin piti tehdä ratkaisu menemmekö ns. adoptiohotelliin, joissa on perheitä ympäri maailmaa samalla asialla. Sellaisissa olimme molemmilla kerroilla ja se oli ihanaa, mutta miltä nuoristani tuntuu pyöriä pikkulasten seassa. Ei varmaan kaksiselta. Otamme siis tavallisen hotellin.

Niin ja miltä minusta tuntuu syödä hyvä hotelliaamiainen ja mennä sen jälkeen käymään lastenkodissa, jossa on puutetta kaikesta, ruuasta, vaipoista, vaatteista, leluista... Jotenkin kaksinaismoralistiselta. Se on se outo tunne, joka ainakin minua vaivaa. Ja se tunne, kun istuu taksissa ja pikkulapset myyvät liikennevaloissa hedelmiä ja tupakkaa haistellen samalla bensan katkuja niin ettei muuta humalaa tarvita.

Hollantilaset keksivät kerätä purkkiruokaa ym. ja viedä niitä vuoristoon köyhille. Ihmiset olivat oppineet odottamaan näitä hollantilaisryhmiä passiivisen iloisina. Emme lähteneet mukaan. Oli riittävän surullista katsoa, kun meille näytettiin sieltä kuvia. En pidä sellaisesta, että mässäillään toisten kurjuudella ja hankitaan pyhimyskehä itselle muutamalla purkkiruokalähetyksellä.

Kahtiajako Bogotassa on niin vahva ja tuloerot niin suuret, että siellä kävijä ei voi siltä välttyä eikä sitä muuttaa. Lapseni eivät tiedä, mitä tulevat kokemaan. Joskus olen siitä huolissani. Onneksi emme lähteneet matkalle, kun he olivat nuorempia. Selvä, en välitä uima-altaasta, uidaan sitten kotona : )

Pohdiskelua prosessista ja sen ulkopuolelta

Olimme kaksi nuorehkoa aikuista ja perheen perustaminen oli toive. Emme niin kauheasti miettineet miksi, miksi ja miksi ei. Jyräsimme adoptioprosessissa eteenpäin kuin juna, koska päämäärä oli niin selvä. Enemmän kuin oman lapsen "saaminen" alkoi tulla mukaan ajatus, että joku lapsi saa ikioman perheen. Emme kuitenkaan olleet hyväntekijöitä vaan lausahdus "ompa hienoa" sai ja saa edelleen minut surulliseksi. En ole koskaan älynnyt kysyä, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Lausahduksella kun voi olla niin monta merkitystä tai sitten se on vain lausahdus : ). Lakkasin hyvin varhain kertomasta koko adoptiosta, koska en jaksanut miettiä kysyjän ajatuksen juoksua. Itse asiassa ihmiset taitavat olla hämillään. Helpompaa olla kuin ei olisikaan : )

Niin se juna, se ei ollut kyllä mikään Pendolino vaan pikemminkin Lättähattu, joka puksutteli eteenpäin : ). Se, mikä ensimmäisellä kerralla kiikasti: kotiselvitys, sujui seuraavalla kerralla nopeammin, mutta toisella kerralla tuli ongelmaksi eräs toinen virkamies, joka ihan ilkeyttään? kieltäytyi laittamasta nimeään paperiin ja kaikkien perheiden piti lähettää paperinsa Ruotsiin, mikä taas tuli maksamaan ylimääräiset 2000 mk. Molempia lapsia saimme odottaa neljä vuotta. Toisen lapsen hankintaa ei saanut aloittaa ennen kuin edellisestä oli vuosi kulunut. "Kesä lasten välissä" oli se sääntö. Väliin jäi neljä kesää.

Suomessakaan ei olisi kovin paljon lapsia, jos kaikilta edellytettäisiin ne asiat, mitä adoptiovanhemmilta. Vieraat ihmiset tulevat monta kertaa kotiin tutkimaan, onko vanhemmista vanhemmiksi. Toisen lapsemme kohdalla meidän piti käydä yhdyshenkilöperheen luona tutustumassa adoptioon. Se tuntui ihan älyttömältä, kun matkustimme satoja kilometrejä pikkupoika mukanamme tutustumaan perheeseen, jolla oli vanhempi adoptiolapsi. Kiva perhe, ei siinä mitään : ) Lisäksi karkeasti ilmaistuna: onnellinen avioliitto (ei saanut olla edes asunut avoliitossa), avioliiton riittävä kesto, hyvät tulot ja hyvä koti, ei saanut olla lemmikkieläimiä (sitä ei tosin täällä Suomen päässä kielletty, mutta ne eivät saaneet näkyä valokuvissa), hyvä terveys, puhdas rikosrekisteri niin ja sopiva ikä. Lapsen ja vanhemman ikäero ei saa olla yli neljäkymmentä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yli 40-vuotias tulee todennäköisesti yli 2-4 -vuotiaan vanhemmaksi. Mieheni sai vauvan tasan 40-vuotiaana, koska minä olin nuorempi. Niin ja perheessä ei saanut olla biologista lasta, koska ulkomailla pelätään, että hänelle haetaan "palvelija"!

Ulkomailta adoptoitaessa kielitaito on lähes välttämätön. Kaiken maailman asioista piti olla määrämuotoon kirjoitettu todistus ja niiden viralliset käännökset ja lisäksi kolmen yksityishenkilön suositus siitä, että olisimme hyviä vanhempia. Olisipa se hauskaa, jos ystävä tulisi soittamaan ovikelloa ja sanoisi, että haluaisimme hankkia lapsen. Voisitteko kirjallisesti suositella meitä ja mieluiten englanniksi : D

En minä kritisoi sitä, että adoptiovanhemmille asetetaan vaatimuksia. Päinvastoin, se on ihan hyvä, mutta pientä byrokratian kevennystä voisi olla ja voi sitä odotuksen tuskaa, kun tuntuu, että joku yksittäinen ihminen ei moneen kuukauteen hoida asiaa, jonka voisi alle puolessa tunnissa tehdä. Rahasta en edes haluaisi puhua, mutta olen todella iloinen, että nykyisin Kela maksaa maakohtaisia avustuksia. Meidän aikana ei maksettu penniäkään. Iloinen olen siksi, että tuki antaa useammille perheille mahdollisuuden adoptioon.

Adoptiolaki kohdemaassa muuttui lastemme välissä siten, että kun kuulimme pojasta, rupesimme kiireellä hankkimaan viimeisiä papereita. Neljä kuukautta ehti vierähtää ja oli kurjaa ajatella, että siellä hän meitä odottaa ja paperisota kestää. Teimme valokuvasuurennoksen ja pidimme sitä tyynyjemme välissä. Kudoin sinivalkoraitaisen neuleasun ja ehdimme perusteellisesti sisustaa makuuhuoneen lasta varten. Toisella kerralla piti matkustaa heti. Saimme tyttären pian, mutta meidän piti odottaa kohdemaassa papereiden järjestymistä. Se oli raastavaa, kun ei tiennyt, milloin pääsee lähtemään. Hotelliasuminen vauvan ja 4-vuotiaan kanssa ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja jokainen voi kuvitella, mitä se maksoi.

Seuraavassa kirjoituksessani keskityn enempi pehmeisiin arvoihin. Tämä oli aika pitkälle tarkoitettu adoptiota ehkä suunnitteleville. Asiat ovat varmasti paljon muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa, joten tässä voi olla harhaanjohtavia tietoja. Eikä kenenkään pidä listastani masentua eli jos joku asia on vähän heikommin ja muut asiat kunnossa, voi silti saada luvan. Puhdas rikosrekisteri on varmasti ehdoton, mutta esim. miehelläni oli sellainen sairaus, joka vaati erikoislääkärin lausunnot, mutta ei sitten ollut este luvalle.

Rohkaisuksi vielä: lapsen odottaminen on hermoja raastavaa, mutta nyt ajattelen, että ilman niitä odotuksia, meillä ei olisi JUURI NÄITÄ lapsia, meidän omia : ).

Pirkka-lehden pelastus

Jotkut asiat saavat alkunsa hyvin yksinkertaisesti. Luin Pirkka-lehteä ja siellä oli aivan ihana juttu pariskunnasta, joka haki pienen tytön Etelä-Amerikasta. Näytin sitä miehelleni ja niin sitten soitin lehdessä olevaan Interpedian puhelinnumeroon. Sen ystävällisempää kohtelua en ollut miltään taholta saanut. Lämmin tuulahdus kävi kodissamme. Interpedia lähetti postissa infopaketin, joka kyllä luettiin suurennuslasin avulla.

Ilman seuraavaa taulukkoa olisimme varmaan seonneet. Merkitsin kynällä aina, kun olimme päässeet kiipeämään seuraavalle portaalle. Jotkut portaat saattoi loikata kevyesti. Jollakin portaalla seisoimme vuoden, mutta alaspäin ei lähdetty. Kas tässä hieman Post-it -lapuilla koristeltuna:

Mutta eihän se riittänyt, että me ja Interpedia olimme samaa mieltä, kaupunkimme sosiaaliviraston henkilökunnan mielestä olimme aivan päättömiä. Heidän piti tehdä kotiselvitys, mutta kesti puoli vuotta ennen kuin sain sieltä kiinni ihmisen, joka suostui kuuntelemaan. Minulle luvattiin soittaa aina parin viikon päästä ja kerran kävi niin, että henkilö lupasi soittaa päivänä se ja se ja hänen työsuhteensa oli edellisenä päivänä päättynyt. Rupesimme jo "vähän" hermostumaan ja vaadin saada puhua esimiehen kanssa. Esimies sanoi suoraan, että hän näki Haaparannassa vaalean pariskunnan, jolla oli kaksi neekerilasta ja kyllä ihmiset sitten tuijottivat. Ei auttanut, että kerroin juuri tulleesta laista, joka velvoittaa heidät tekemään selvityksen.

Soitin Interpedian Karin Lutherille, joka on minun ikuisen ihailuni kohde. Hän soitti sosiaalivirastoon ja meille sitten tuli kaksi naista käymään. Juteltiin ja he sitten ehdottivat, että itse tekisin jonkinlaisen rungon heille. No mikäs siinä, voin tietysti kirjoittaa, että olemme maailman parhaita kasvattajia, fiksuja ja filmaattisia : D

Oikeasti yritin tehdä ihan järkevän selvityksen, jonka sosiaalivirasto sitten täydenteli. Interpediasta iski salama kaupunkimme sosiaalivirastoon. Jo alkoi tulla asiallista toimintaa. Kotiselvitys (myös neljän vuoden kuluttua toisen lapsen kohdalla) onnistui sekä lain vaatimat useat seurantakäynnit eikä minulla ole mitään pahaa sanottavaa kaupunkimme sosiaaliviraston toiminnasta alkuaikoja lukuun ottamatta. Jollakin tasolla jopa ymmärrän heitä. Olimme ensimmäinen pari ja laki oli uusi ja siellä on varmasti kiirettä yllin kyllin ja kokemusta huonostivoivista perheistä. Viimeinen ehdotus heidän taholtaan oli, että kuitenkin luopuisimme adoptiosta ja ryhtyisimme sijaisvanhemmiksi, koska olisimme NIIN hyviä siihen. Kiitos, mutta ei kiitos. En ole niin vahva, että antaisin lapsen myöhemmin pois. 

Muuten: nykyisin lienee enemmän kotiselvityksiä tekee nimeltämainitsematon yhdistys. Ehkä pienen pieni nainen otti takkinsa, hattunsa ja sateenvarjonsa ja hävisi tuuleen.

Mistä ei nyt puhuta - ja mistä taas kyllä

Nyt ei puhuta lapsettomuuden tuskasta, sillä sitä se on: tuskaa. Fyysistä ja psyykkistä. Nyt ei puhuta siitä, kuinka paras ystävä puukottaa selkään, kuinka kummisetä naureskelee isälle, miten pettyneeksi koeputkihedelmöitetty nainen itsensä tuntee ilman petihommia, kuinka mökkipaikkakunnan rautakauppias katsoo oikeudekseen naureskella kymmenen vuotta joka kesä miehelleni, että eikö se oikea paikka tahdo löytyä. Ja työpaikan naiset kehottavat istumaan kahviossa tuolille, jossa istuvat olivat tulleet raskaaksi toinen toisensa jälkeen. Miksi siitä ei puhuta? Siksi, että minä en voisi lopettaa asian työstämistä, vaikka jouduimme vannomaan adoptioprosessin aikana, että lapsettomuus on mielessämme käsitelty loppuun. Onko se koskaan?

Puhutaan adoptiosta, koska siinä kävi hyvin ja pystyn makeasti nauramaan asioille, jotka eivät kyllä naurattaneet aikoinaan ollenkaan. Kuten se, kun pienen pieni iäkäs naisihminen Oulun nimeltämainitsettomasta järjestöstä tuli ensikäynnille meille kotiin katsomaan onko meistä adoptiovanhemmiksi. Silloin puhuttiin kotimaisesta adoptiosta.

Melkein nostin naisen sohvalle ja pakkasin tyynyjä selän taakse. Olin leiponut ja siivonnut. Kissatkin oli harjattu; hyvä etten rusettia laittanut. Hän oli hyvin varautunut. Käynnin jälkeen odottelimme kauan, kauan. Kun ei mitään kuulunut, soitin hänelle. Hän sanoi hyvin vaikeasti, että Suomessa on niin vähän lapsia ja kun miehenikin oli saanut lapsena piiskaa, hän varmasti antaisi selkään lapsilleen ja niin ollen emme ole sopivia. Sen järjestön halusin unohtaa loppuelämäkseni.

Kuinka sitten löysimme uuden tien, "siitä kuulemme ensi kerralla". Näin sanottiin lastenohjelma Tao Taossa lempeällä äänellä : )

Avaan varovasti ja sydän pamppaillen aarrearkun

Pitkän kypsyttelyn tuloksena päätin tehdä uuden blogin käydäkseni läpi juurimatkaan liittyviä asioita. Se selkiyttää omia ajatuksiani; antaa toivottavasti lapsille näkökulmaa ja ehkä tuo informaatiota muille juurimatkalaisille. On myös hyvä, jos joku on miettinyt kodin ja sylin tarjoamista lapselle ja rohkaistuu sen tekemään. Kaikki ovat tervetulleita sivuilleni. 

Sivuston nimi "viajamosalpasado" tarkoittaa "matkustamme menneisyyteen". Jos joku haluaa sen lausua, se menee suurinpiirtein viahaamos al pasaado : ). 

Perheessämme on siis kaksi kultaakin kalliimpaa helmeä. Toinen on poikahelmi 22-vee ja toinen on tyttöhelmi 18-vee. Syntyneet Bogotan kaupungissa, jossa on suurinpiirtein yhtä paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Kuulin juuri, että siellä on autokohtainen rajoitus, että kahtena päivänä viikossa ei saa ajaa. Eikä ihme; jo 1992 siellä leijaili kaupungilla voimakas bensan haju.

Tarina jatkuu myöhemmin, yritän vähän värkätä tätä sivun ulkoasua.