Sekalaista ja seikkailuja : )

Nyt kun kirjoitan adoptiolapsen odotuksesta, saamisesta ja kasvatuksesta, voin iloisella mielellä sanoa, että kaikki on mennyt erityisen hyvin. Pelkään antavani liian myönteisen kuvan adoptiota miettiville, koska olen itsekin lukenut vaikeuksista joissakin perheissä, mutta johtuvatko ne vaikeudet oikeasti adoptiosta. Jospa niissä perheissä onkin ongelmia jostakin muusta syystä. Ei aina saa osoittaa sormella sitä ilmiselvältä vaikuttavaa syytä ongelmiin.

Kasvatuksen ammattilaiset:

Minäkin olen lukenut kaiken maailman oppaat ja tutkimukset ja niistä vain sekoaa. Yritin ottaa niistä opikseni ja vein päiväkotikeskusteluun oppaan aiheesta "adoptiolapsi ja päiväkoti" tai jotain sellaista. Yritin puhua lastentarhan tädille kahdenkeskisessä palautekeskustelussa asioista, jotka ehkä pitäisi ottaa lasteni kohdalla huomioon, mutta huomasin, että se ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. No, pääasia, että lapset saivat hyvän hoidon ja sen he kyllä saivat : ) Tasan samoin kävi koulussa "adoptiolapsi ja koulu" tai jotain sellaista oppaani kanssa. Opettaja varmaan heitti vihkosen roskiin lähdettyäni eikä hän varmaan koskaan oppinut muistamaan, mistä maasta lapseni olivat. Ainakin hän keskustelussa puhui ihan väärästä maasta. Sen verran olisin kyllä odottanut kiinnostusta. Lakkasin yrittämästä. Kaikki meni kuitenkin koulussa ihan mukavasti, vaikka opettajat vaihtuivat koko ajan erilaisista syistä ja lapset selvästi kärsivät opettajien vaihtumisesta. En tiedä vaikuttivatko vaihdokset samalla tavalla kaikkiin oppilaisiin. Eli tärkeä asia, jonka olen huomannut: muutokset eivät ole hyväksi adoptiolapsille. Olemmekin yrittäneet pitää olosuhteet vakaina ja tutun turvallisina.

Hakureissujen seikkailut:

Hakumatkan käytännön asioita ei tule jännittää. Ainakin Kolumbiassa meitä oltiin vastassa ja tukenamme oli suomea puhuva rouva, joka oli aikoinaan Suomesta lähtenyt ja halusi auttaa adoptioperheitä. Hän jaksaa vielä auttaa myös juurimatkalaisia, koska tuntee meistä monet. Hän tulee järjestämään lastenkotitapaamisemme, mutta muuten pärjäämme omillamme.

Ensimmäisen lapsen hakeminen kesti vain 10 päivää, joten se aika todella hurahti, mutta toisen lapsen kohdalla oli adoptiolaki Kolumbiassa muuttunut ja olimme siellä 6 viikkoa. Asiakirjoja muistaakseni käsiteltiin jossakin 21:stä "tuomioistuimesta". Jotkut niistä olivat pahamaineisia eli paperit juuttuivat niihin. Meillä kävi tietysti huono arpaonni ja paperimme joutuivat yhteen niistä pahamaineisista. Ne yksinkertaisesti vedettiin pois ja arvottiin uudelleen.

Toisella kerralla stressin aihe oli myös "tuomioistuimen" haastattelu. Sitä olimme pelänneet. Näin painajaisia kuinka istumme hämärässä huoneessa pitkän pöydän päässä miehen kanssa ja peruukkipäiset tuomarit tuijottavat meitä ja tekevät ankaria kysymyksiä : ). Lopulta tilaisuus oli sellainen, että istuimme pienessä huoneessa naisen kanssa, joka kirjoitti ja kyseli. Suomalaisrouva oli tulkkinamme, mutta olimme opetelleet sen verran espanjaa, että käytimme suoraan sitä.

Kerran piti lähteä käymään taas tuomioistuimessa ja haimme matkalta lastenkodin asianajajan. Meille oli tehty selväksi, että sinne EI saa ottaa lapsia mukaan. No, meidän poika tietysti lupasi jäädä kivojen tätien kanssa leikkimään hotellille, mutta puhalsi sitten itkun, juuri kun piti lähteä. Onneksi suomalaissyntyinen rouva sanoi, että ottakaa mukaan; muuten en ikinä olisi uskaltanut ottaa. Istuin pojan kanssa taksin takapenkillä ja yritin saada hänet näkymättömäksi. Olimme varmaan 25:nnessä kerroksessa, kun poika sanoi, että häntä pissattaa. Siis EIKÄ pissata. Pissattaa. Voi pyhä jysäys. Meidän piti pyytää siltä arvovaltaiselta asianajajalta, että hän pyytää virkailijalta vessan avaimen. Ja lapsia kun ei saanut olla mukana! No takaisin tullessa hissi oli tupaten täysi ja pysähtyi jossain 17:nnessä kerroksessa ja poika ryntäsi ulos! Sain hänestä viime hetkellä kiinni. Olisipa ollut somaa kadottaa kielitaidoton lapsi pilvenpiirtäjässä ja samalla näyttää asianajajalle, että olemme luotettavia vanhempia.

Kerran lupasin hoitaa norjalaisten vauvaa, kun he olivat vastaavalla reissulla. Oli se hauskaa: kaksi vauvaa kerralla, mutta kun aika kului eikä heitä kuulunut, minusta ei ollut enää ollenkaan hauskaa. Siis emmehän me tienneet heistä kuin etunimet! Huh - tulivat lopulta.

Ensin odotettiin jotakin ja sitten kaikki tapahtui yhtäkkiä. Se on kolumbialainen tyyli: minnekään ei ole kiire ja sitten yhtäkkiä on ja kaikki hoituu. Menin taksinkuljettajan (joka ei ole pelkkä kuljettaja vaan osaa "kaiken") ja vauvan kanssa Notaria 28:aan (kts. kuva) hakemaan yhtä vaivaista paperia, jotta saamme vauvalle passin ja lentoliput Suomeen. (Mies oli pojan kanssa hotellissa). Tupa oli täynnä ihmisiä ja notaari oli käyttämässä lastaan lääkärissä. Kun hän sitten tuli, taksinkuljettaja sanoi minulle, että anna rahaa. Mitä? Anna nyt sitä rahaa. Sujautin hänelle muistaakseni 30 000 pesoa ja suit sait meillä oli paperi käsissämme ja ehdimme passitoimistoon. Se oli kauhea hetki: lahjoin virkamiehen. Näin jo itseni mätänemässä kolumbialaisessa
vankilassa.

Eksymisen kauheutta: lähdimme kerran koko perhe kävelemällä ruokakauppaan ja aika sitten kuluikin yhtäkkiä niin paljon, että mies jäi vielä ostoksille ja minä lähdin hotellille vauvan ja 4-vuotiaan kanssa. Mutta missä oli hotelli? Kaikki kadut näyttivät samanlaisilta ja tiivistin tahtia, poika melkein juoksi ja vauvalla oli nälkä. Siellä tulee pimeäkin niin nopeasti. Siis minulla ei ollut käsilaukkua, ei mitään. Ainoa pelastus oli hotellin avain, jossa luki kadun nimi. Sain erään miehen neuvomaan suuntaa, vaikka se oli vähän sellaista huitomista.
Kun tulimme kadun kulmasta ja mies oli siellä hotellin portilla, en ole ikinä ollut helpottuneempi. Siellä iskee paniikki todella helposti.

Eri kansalaisuuksista ja maanjäristyksestä kerron ensi kerralla, mutta kuten ehkä lukija voi havaita, adoptiovanhemmat eivät kertakaikkiaan voi keskittyä rauhassa uuteen perheenjäseneen. Ympärillä on melkoinen hulabaloo.