Tavallista perhe-elämää

Vaikka nyt käyn läpi vanhoja asioita, kun juurimatka nosti ne mielessäni esiin, elämä sitten lopulta adoptiolasten kanssa on aivan tavallista perhe-elämää. Odotusaika on jännittävää ja lapsen tulo on jännittävää aivan kuten biologisen lapsen kohdallakin, mutta sitten tulee arki. Ensimmäisen lapsen kohdalla elämänmuutos on suuri: kymmenen vuotta kahdestaan ja sitten pikkuinen talossa. Ihanaa ja joskus väsyttävää, mutta ihanaa : ). Toisen lapsen kohdalla odotukset ja todellisuus kohtaavat paremmin. Hyvä asia tässä on vanhempien iän tuoma asenne elämään. Ikää on ehtinyt karttua ja elämänkokemusta.

Jotkut haluavat olla hyvin aktiivisesti mukana adoptioryhmissä. Me emme niin kovasti olleet. Aivan siitä syystä, että en ole ryhmäihminen. En ole mennyt lapsettomien tukeen, nuorten leskien ryhmään, sururyhmään jne. jne. Olen aina löytänyt voiman itsestäni. Saattoi olla, että teimme lasten kannalta virheen, mutta toki kysyimme heiltä haluavatko he mennä lattaritapaamisiin ym. Olemme toistuvasti puhuneet heidän syntymämaastaan, mutta vasta pari vuotta sitten havaitsin oikeaa kiinnostusta ja silloin rupesin tosissani järjestämään juurimatkaa.

Pojan ollessa noin viisivuotias ajattelin miehen kanssa kertoa hiukan hänen perheestään. Se johti siihen, että poika rupesi itkemään, että ovatko hänen veljensä kuolleet, kun siellä on niin köyhää. Kaikki meni siis ihan pieleen. Sen jälkeen emme aktiivisesti kertoneet, mutta tartuimme heti tilaisuuteen, kun vähänkin kiinnostusta näkyi. Näytimme molemmille äitien valokuvakopiot, mutta he eivät ole halunneet toista kertaa nähdä. Nyt he saavat matkallamme etsiä sukulaisiaan oman tahtonsa mukaan.

Minua kiinnostaa enemmän kuin lapsia heidän juurensa. Jos olisi aikaa ja rahaa... Moni varmaan miettii adoptiovanhempien suhdetta biologisiin vanhempiin. Jos tapaisimme, halaisimme toisiamme, katsoisimme silmiin ja varmasti ymmärtäisimme. Minä olisin toinen puolikas äitiä ja hän olisi toinen puolikas äitiä ja kuitenkin kumpikin yksinäänkin kokonainen äiti : ) Kunnioituksemme biologisia vanhempia kohtaan on suuri ja koska tunnemme olosuhteita, emme koe tehneemme mitään muuta kuin oikean teon. Tietysti olisi parempi, että jokainen pystyisi kasvattamaan synnyttämänsä lapset, mutta meistä riippumattomista syistä näin ei ole. Tässä astuu kuvaan tarkka adoptiolaki. Lapset eivät ole kauppatavaraa.

Vielä sukulaisista: minun sukuni on ottanut lapset hyvin vastaan. Imatran siskoni tytär oli lausahtanut kerran, kun siskoni puhui Kolumbiasta, että "ai niin, olin aivan unohtanut, että he ovat sieltä" : ) Miehenkin suku on suhtautunut "normaalisti", mutta he ovat muutenkin etäisempiä. Isäni, joka on suomalainen metsien mies ja oli sitä mieltä, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi puhua suomea, joutui varmasti mielessään miettimään asiaa. Häntä varmaan jännitti koko asia, mutta tässä hän leikkii lapsenlapsen kanssa legoilla rantakivellä ja oli muutenkin aivan ihana pappa:

Surullista tässä on, että isäni kuoli vuoden sisällä mieheni kuolemasta. Lapsiltani meni molemmat tärkeät mieslähimmäiset. Mummo eli kauemmin, mutta oli jo niin iäkäs, että tapaamiset tahtoivat mennä mummon hoitamiseen eikä se lapsista varmasti ollut sellaista kuin olisi voinut olla. Kyllä heillä kuitenkin oli hauskaa. Huomasin usein, että mummon ja lasten huumorintaju oli samalla tasolla. He nauroivat vedet silmissä asioille, joissa minä en nähnyt mitään erityisen huvittavaa.

Tässä mummo perkaamassa muikkuja lasten kanssa. Yritin aina aktivoida äidin mukaan juttuihin. Hän opetti lapset tekemään vastoja, marjoja putsattiin yhdessä ja leivottiin piparkakkuja. Pappa pelasi Leijonakuningas-korttipeliä ja opetti pojalle puutöitä ja kalajuttuja.

Monet adoptiolapset jäänevät ilman isovanhempien osuutta elämään ja meilläkin se jäi vähäiseksi yksinkertaisesti iän vuoksi. Toiseksi he asuivat kaukana, mutta siitäkin vähäisestä ajasta olemme kiitollisia.