Mistä ei nyt puhuta - ja mistä taas kyllä

Nyt ei puhuta lapsettomuuden tuskasta, sillä sitä se on: tuskaa. Fyysistä ja psyykkistä. Nyt ei puhuta siitä, kuinka paras ystävä puukottaa selkään, kuinka kummisetä naureskelee isälle, miten pettyneeksi koeputkihedelmöitetty nainen itsensä tuntee ilman petihommia, kuinka mökkipaikkakunnan rautakauppias katsoo oikeudekseen naureskella kymmenen vuotta joka kesä miehelleni, että eikö se oikea paikka tahdo löytyä. Ja työpaikan naiset kehottavat istumaan kahviossa tuolille, jossa istuvat olivat tulleet raskaaksi toinen toisensa jälkeen. Miksi siitä ei puhuta? Siksi, että minä en voisi lopettaa asian työstämistä, vaikka jouduimme vannomaan adoptioprosessin aikana, että lapsettomuus on mielessämme käsitelty loppuun. Onko se koskaan?

Puhutaan adoptiosta, koska siinä kävi hyvin ja pystyn makeasti nauramaan asioille, jotka eivät kyllä naurattaneet aikoinaan ollenkaan. Kuten se, kun pienen pieni iäkäs naisihminen Oulun nimeltämainitsettomasta järjestöstä tuli ensikäynnille meille kotiin katsomaan onko meistä adoptiovanhemmiksi. Silloin puhuttiin kotimaisesta adoptiosta.

Melkein nostin naisen sohvalle ja pakkasin tyynyjä selän taakse. Olin leiponut ja siivonnut. Kissatkin oli harjattu; hyvä etten rusettia laittanut. Hän oli hyvin varautunut. Käynnin jälkeen odottelimme kauan, kauan. Kun ei mitään kuulunut, soitin hänelle. Hän sanoi hyvin vaikeasti, että Suomessa on niin vähän lapsia ja kun miehenikin oli saanut lapsena piiskaa, hän varmasti antaisi selkään lapsilleen ja niin ollen emme ole sopivia. Sen järjestön halusin unohtaa loppuelämäkseni.

Kuinka sitten löysimme uuden tien, "siitä kuulemme ensi kerralla". Näin sanottiin lastenohjelma Tao Taossa lempeällä äänellä : )