Hurttia huumoria vauvanhoitoon

Koska adoptiovanhemmille tulee vauva juuri siten kuin arvata saattaa: yksi kaunis ja ihana päivä hänet vain annetaan syliin, kannattaa siihen jotenkin yrittää varautua. Minä puhun nyt pienistä, koska ei ole kokemusta vanhempien lapsien saamisesta; se on varmasti haastavampaa.

Ensimmäisen kohdalla siis tuli neljä kuukautta aikaa tiedon ja matkan väliin. Soitin neuvolaan ja pääsimme yhteisymmärrykseen, että voimme mennä äitiysvalmennuksen viimeiselle kahdelle kurssille, joilla käydään läpi vauvan hoitoa ja ruokintaa. Pokkana vain marssin laihan mahani ja isohkovatsaisen mieheni kanssa neuvolaan. Kyllä meitä vähän hitaasti katsottiin : D

Opin siellä otteita ja kaikkein riemullisin oppi oli pyörittää vauvaa pitkin lattiaa. Se parantaa kuulemma lapsen itsetuntemusta eikä oikeasti mene rikki. Se oli mukava oppi. Ruokailu oli myös tärkeä asia, vaikka sitä tietoa sitten saikin lastenneuvolasta.

Niinhän siinä sitten kävi, että annettiin lapsi ja iso kasa lääketieteellisiä papereita sekä ruokintaohje. Bai bai ja onnea. Tässä ohje: laita mitallinen maitoa unssiin kiehutettua vettä kello silloin ja silloin. Siinä kaikki. Siinäkö kaikki?  Tulimme hotellille klo 11 ja yritin syöttää lasta klo 12, mutta hänellä oli kieli pyöreänä ja minulle tuli primitiivinen tuskan hiki: mitä jos se ei syö koskaan? Proximo tetero - äskeinen tai läheinen tuttipullo klo 12. Palattiin asiaan klo 2 iltapäivällä ja jo alkoi lutkutus kuulua : )

Lapsen näkeminen ensimmäisen kerran on aivan yhtä ihmeellistä kuin kenelle tahansa vanhemmalle, mutta jos joku kokee muita tunteita, ei sitäkään varmasti kannata säikähtää. Lapsentulohetkellä meillä oli ympärillä arvokkaita bogotalaisia rouvia upeassa talossaan ja siinä parhaat päällä istuimme ja yritimme käyttäytyä älyllisesti, kun pieni poika (4 kk) napittaa ruskeilla silmillään peukalo suussa ja hymyilee tai sitten pieni sinisiin puettu ruusunnuppu (2 kk) nukkuu tummat ripset poskilla ja mustat hiukset ovat kauniisti.

Arvokas Tia Rosa kuoli muutama vuosi sitten. Olisin erittäin mielelläni tavannut hänet vielä. Olen ymmärtänyt, että kaikki lastenkodissa on muuttunut hänen kuolemansa jälkeen eikä ainakaan parempaan. Minua niin pelotti kirjoittaa Tia Rosalle, että mieheni kuoli. Olimmehan luvanneet elää ainakin kaksikymmentä vuotta, kunnes lapset ovat aikuisia. Häneltä tuli kuitenkin niin kaunis kirje, että sitä ei voinut kyyneleittä lukea. Siinä kerrotaan, että mieheni, lasten isä on aina meidän kanssamme.