Kuinka odottaa lasta, jota ei ole olemassakaan

Kun lapseksiottamisasioiden lautakunta näyttää vihreää valoa eli antaa luvan adoptioon ja oikeasti kysytään konkreettisia asioita: millaisia toiveita lapsen suhteen on (ensimmäisen kohdalla ei saa toivoa sukupuolta), minkäasteinen sairaus tai vamma lapsella kenties saisi olla ja minkä ikäistä ehkä kenties kai voisi luultavimmin toivoa, tuntuu, että raskaustestiin tulee se toinen viiva, jota en koskaan nähnyt, vaikka mistä suunnasta tiirailin.
Jos kyseinen lautakunta hylkää parin, en näe mitään mahdollisuutta kuinka voisi jatkaa adoptiota. Joskus he pyytävät lisäselvityksiä. (Jälkihuomautus: anonyymi kommentoi, että päätöksestä voi valittaa ja joskus valitus on tuottanut myönteisen tuloksen. Hyvä!)

Muita toiveitahan ei saakaan esittää, kuin sairauden aste, jonka hyväksyy, ikähaarukka tai syntymämaa. Huom. ne ovat vain toiveita, joista varsinkin ikä on todella pelkkä toive. Mielestämme terveysongelmiakin sai olla. Eli kaikki kävi : ). Me todistimme kaikin tavoin olevamme terveitä. Muistan kuinka menin lääkäriasemalle AIDS-testiin ja laboratoriohoitaja ihan selvästi epäluuloisen näköisenä veti kumihanskat käteen ottaessaan verikoetta (silloin elettiin 80-lukua). Kun odottelin tulosta, pelkäsin, vaikka minulla ei ollut minkään valtakunnan syytä odottaa positiivista tulosta : ). Mekin sitten saimme vuorostamme todisteet, että lapsella ei ole AIDSia, mutta se ei ollut varmaa. Kaikki suomeen tulevat lapset piti heti viedä Auroran sairaalaan tutkittavaksi kaikkien mahdollisten tautien varalta. Saimme poikkeusluvan viedä vaavin Oulun terveyskeskukseen, joka sai ohjeet, mitä testataan ja miten. No, vaikka vaavilla ja myöhemmin toisella olisikin ollut AIDS, ei se meihin olisi millään tavalla vaikuttanut. Lapsi oli jo "oma".

No niin, se hetki, kun se viiva ilmestyi testiin eli tuli lautakunnan lupa, rupesimme OIKEASTI odottamaan lasta ja kukaan ei tajunnut, miltä meistä tuntui. Olimme toki jo odottaneet, mutta se oli hyvin epävarmaa ilman sitä lupaa. Aluksi ehkä hymyilimme tyhmän näköisinä ihmisten mielestä ilman syytä, mutta se hymykin laimeni, kun aikaa kului ja kului ja neljättä vuotta jo mentiin. Ei kukaan jaksa edes kuunnella pariskuntaa, joka on ottanut odottamisen elämäntavakseen : ].

Miehen kanssa kahdestaan keskustelimme paljon ja annoimme unelmille valtaa. Nimeäkin jo vähän katselimme ja oli olemassa "työnimikin". Kävelemässäkin kävimme, jotta olisimme oikein reippaita vanhempia. Siskoille pälätin puhelimessa, että nyt ne paperit meni sinne ja sinne ja se tarkoittaa sitä ja sitä. Kiitos siskot kuuntelusta; se oli meille tärkeää. Työpaikalla oli pakko puhua asiasta ja hankkia sijainen. Onneksi oli fiksu työnantaja, joka tajusi, etten voi antaa päivämääriä. Toisen lapsen kohdalla opetin sijaisen ja hänet piti sitten laittaa töistä pois, kun lasta ei kuulunutkaan. Sitten yhtäkkiä tuli tieto ja minä ryntäsin sijaisen kotiovelle, kun hän ei vastannut puhelimeen. Hän oli juuri lähdössä ulkomaille! No, hän ehti sitten juuri ja juuri sieltä pois ennen lähtöä.

Vakuutusta emme saaneet, kun se pitää hankkia ennen lapsen syntymää. Kiitos! Ensimmäisen lapsen kohdalla emme saaneet äitiyspakkausta. Jälleen sisko tuli apuun ja toimitti lastensa vauvatavaraa meille.
Lehdessä oli mainos, että saa ilmaisen vaippapaketin, kun lähettää lapsen syntymäajan. Minä lähetin onnellisena pojan syntymäajan.Vaippoja ei koskaan tullut. Häntä ei ollut suomalaisissa rekistereissä.

Vielä hullumpaa kuin raskaus ilman lasta oli syntynyt lapsi ilman lasta : D. Kun helmikuussa sain puhelun työpaikalle, että teille on nyt sitten syntynyt pieni poika, kiljuin varmasti Interpedian toimihenkilön korvaan melkein kuin olisin itse sen lapsen juuri maailmaan putkauttanut : D. Soitin tietysti miehelleni, joka oli työmatkalla ja siihen aikaan oli jo onneksi jonkinlaisia alkeellisia kännykän esiasteita. Kävimme ensimmäiseksi ostamassa vauvan kylpyammeen ja hoitopöydän ja muistan vieläkin kuinka hävetti kantaa niitä kadulla. Aivan kuin se olisi ollut unta: mitä jos kuvittelen kaiken, onko se lapsi varmasti olemassa? Mitä, jos joku tuttu näkee ja tulee juttelemaan leveästi virnuillen, jaahas mitäs IHMETTÄ te siinä kuljetatte. Viimeinen nöyryytys oli selittää virkailijoille lentoja varatessa: menomatkalla ei vauvaa, paluumatkalla vauva. Menomatkalla tyhjä vauvan koppa, paluumatkalla täysi. Nyt kun ajattelen, mitä ihmettä me oikein ujostelimme : ) Ja miksi se koppa piti Suomesta ostaa?

Ensimmäisen lapsen syntymän ja hakemisen välissä kuoli miehen äiti. Hän oli onnellinen puolestamme ja ehti nähdä valokuvan. Hautajaisissa iäkkäät rouvat onnittelivat meitä ja luulivat ilmeisesti, että olemme jättäneet vauvan hoitoon jonnekin. Ehkä anoppini ei ollut selittänyt sen tarkemmin ja silloin minä päätin, että ei minun ole pakko kaikille kaikkea selittää - ainakaan hautajaisissa.