Ostimme sanomalehden 1988 muistoksi ja tässä juttu Maradonasta, joka oli käymässä Kolumbiassa perheensä kanssa. Melkoinen sankari sielläkin. Toinen sankari vuonna 1992 oli Kolumbus, jonka matkasta Kolumbiaan oli kulunut 500 vuotta. Lehdessä oli jatkokertomus aiheesta ja mieheni keräsi ne leikkeet. Ovat nyt tuolla mapissa : ) Mieheni oli älyttömän kiinnostunut historiasta ja erityisesti alkuperäiskansojen kohtaloista Etelä-Amerikassa, miksei pohjoisessakin. Kaikki tämä ja lisäksi oma kiinnostukseni lapsesta saakka intiaaneihin vaikuttivat varmasti maavalintaamme.
Tässä taas poikamme pelasi jalkapalloa hollantilais- ja ranskalaislapsen kanssa hotellin pihalla. Lapsia ei kielimuuri haitannut. Pojastamme on kuvia askartelemassa norjalaislasten kanssa ja naurua riitti. Oli saksalaisia, italialaisia ja yksi suomalainenkin, mutta ei ruotsalaisia. Heillä oli "oma hotelli".
Jouduimme toisella kerralla hotelliin, joka oli kansoitettu hollantilaisilla adoptioperheillä. He siis kävivät vuoristoreissuilla, kuten aikaisemmin kerroin. Annoimme toki rahaa, vaikka emme lähteneet mukaan, koska emme halunneet vaikuttaa suomalaisjunteilta. Eräs pariskunta melkein ystävystyi kanssamme. Yksi pari taas joutui lähtemään takaisin kotimaahansa, koska paperit eivät olleet kunnossa ja lapsi piti jättää Kolumbiaan.
Huoneemme oli kylmä, kostea ja synkkä ja suomalaisrouva sai puhutuksi meille siirron toiseen hotelliin. Kävimme siellä katsomassakin ja ihastuimme, koska siellä oli uima-allaskin. Sitten kuulimme, että hotellissa asuvat ruotsalaiset haluavat pitää sen ruotsalaisilla. Kyllähän me ruotsia olisimme voineet puhua, jos se siitä on kiinni. Ajatella: oma hotelli Kolumbiassa. Kyllä suomalaisilla on petrattavaa, että saavat kansoitetuksi yhden hotellin itselleen. Oli jotenkin loukattu olo, mutta pääsimme sitten toiseen hotelliin, jossa oli ihmisiä ympäri maailmaa ja siellä oli mukavaa. Mielenkiintoista oli, että joidenkin perheiden äidit joutuivat matkustamaan kotimaahansa töihin ja isät jäivät lapsen kanssa odottamaan papereita. Joistakin perheistä isät matkustivat. Me olimme sopineet, että yhdessä ollaan.
Sellaista ymmärrystä en usko eri maiden kansalaisten kovin helposti löytävän kuin adoptiomatkalla. Tunsimme suurta yhteenkuuluvuutta ja kaikki suhtautuivat suurella lämmöllä toisiinsa (paitsi ruotsalaiset).
Ensimmäiseltä matkaltamme jäi mieleen, kun oveemme koputettiin sähkökatkon aikaan (sellainen oli joka ilta, koska sähköä myytiin Venezuelaan) ja norjalaisäiti seisoi siellä kynttilän kanssa ja pyysi tulta : ) Se oli jotenkin liikuttavaa.
Siellä minä kerran söin amerikkalais- ja norjalaisäidin kanssa lasagnea, kun amerikkalainen yhtäkkiä veti muovin lasagnen välistä. Nauroimme silmät vesissä hotellikeittiön saavutuksille : )
Hieman häpesimme yhden suomalaisperheen puolesta, kun heillä lähtiessä kassit kilisi ja äiti suuttui hirveästi pojalleen, joka meinasi vahingossa rikkoa sen kassin. Sen lisäksi, vaikka oli sanottu, että kaikki on maksettava käteisellä, he rupesivat rettelöimään maksun kanssa pois lähtiessään. Siinä vaiheessa poistuimme paikalta, se oli niin noloa. Lisäksi samainen äiti hermostui juuri adoptoimalleen kolmevuotiaalle, joka oli sotkenut hiuksiinsa laitetut hienot nappulat. Olisi kuulemma ollut niin mukavaa, että ihmiset, jotka tulevat lentokentälle vastaan, olisivat nähneet ne. Tässä kohtaa ajattelin, että se adoptioseula ei olekaan edes tarpeeksi tiukka.
Niin se maanjäristys, josta lupasin kertoa. Olin kävelyllä vauvan ja pojan kanssa puistossa, kun mies makasi 40 asteen kuumeessa hotellilla. Eräs kolumbialainen tuli kysymään tietä jonnekin ja kesken vastaukseni hän rupesi kauhuissaan osoittelemaan ylöspäin. Huomasin, että puhelinlangat heiluivat edestakaisin ja minua rupesi huimaamaan. Tajusin, että maanjäristys, vaikka en olisi voinut kuvitellakaan, että se tuntuu siltä. Lähdin juosten hotellille ja sinne tultuamme kaikki seisoivat ulkona - paitsi mieheni, joka siis makasi kuumeessa huoneessaan. Juoksin kiskomaan hänet ylös, koska hotellin työntekijät olivat niin kauhistuneita. Asukkaita lähinnä huvitti, mikä tietysti osoittaa, että emme tienneet koko asiasta tarpeeksi. Niin siitä selvittiin, mutta lehdessä oli seuraavana päivänä kuva, kuinka pikkukylä lähellä oli haljennut ja hävinnyt.
(Samoin on hävinnyt taas kommenttikenttä. Voi käyttää muita tekstejä tai toista blogia : )
