Otsikko jo sinänsä on ihan väärä, vaikka moni pohtii adoption oikeellisuutta. En ole koskaan kyseenalaistanut adoptiota. Tarkka kontrolli karsii mahdolliset kevyin perustein adoptoijat. Mielestäni suurin ratkaisu tapahtuu siellä biologisten vanhempien puolella. Kun raskas ratkaisu siellä on tehty, vasta silloin astuu toinen perhe kuvaan mukaan. Mielestäni on todella tärkeää, että siinä välissä ovat viranomaiset.
Lastenkoti, jossa kävimme, tukee äitejä kaikin tavoin elämässä. On olemassa ryhmiä, joissa äidit ja adoptiovanhemmat voivat tehdä toisilleen kysymyksiä, mutta ei paljasteta kuka kenenkin lapsen vanhempi tulee olemaan. Se on kuulemma hyvin antoisaa molemmin puolin. Itseltäni varmaan pysähtyisi sydän, jos joutuisin tilanteeseen, jossa miettisin, onko se hän vai hän? Puhun vain äideistä, koska kokemukseni mukaan isät ovat poistuneet kuviosta jo alkuvaiheessa!
Niihin aikoihin, kun aloitimme taistelun Pelan ja sosiaaliviraston kanssa, eräs suomalainen poliitikko adoptoi suomalaiset kaksoset ja kehui julkisuudessa, kuinka nopeasti se tapahtui. Juuri, kun Pela kertoi meille, että odotusaika on pitkä eikä kotimaisia lapsia juuri ole. Tämä samainen poliitikko ehti adoptoida ulkomaisenkin lapsen siinä ajassa, kun me vielä olimme jonossa. Näin ne rattaat rasvataan... Tästä voi hypätä aasinsiltaa julkkisadoptioihin yleensä. Olen ihan varma, että superjulkkiksillakin on vilpittömät motiivit, mutta kuinka sopeutuu lapsi perheeseen, joka on maailmankuulu. Vaatii paljon ymmärrystä vanhemmilta.
Mielestäni adoptio sinänsä on täysin luonnollista: vierekkäin on lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja vanhempia, joilla on suuri tyhjä aukko siinä lasten kohdalla ja suuri sydän. Siitä vaan yhdistelemään. Oli hurja kokemus kuulla Bogotassa, että rakkaus parantaa lapset nopeasti. Meidänkin pojalla oli ollut sen neljän kuukauden aikana kaksi vakavaa infektiota 40 asteen kuumeineen, mutta ei mitään vaivaa sen jälkeen, kun tuli syliimme. Tytär pääsi kahden kuukauden ikäisenä sylimme turvaan. Ymmärtäähän sen jokainen mitä pieni ihmisen alku kokee, kun joku alkaa olla koko ajan läsnä: sama ihminen, joka hymyilee ja rakastaa. Siis kaksi: isä ja äiti.
Kaikki epävarmuus adopiota kohtaan katoaa, kun seisoo lastenkodissa ja näkee pieniä ihmisiä siellä sun täällä; kymmeniä vauvoja lattialla olevilla patjoilla, sänkyjä rivissä, joiden asukkeja liukuhihnalla syötetään. Vanhempia lapsia, jotka käyvät ruokailemassa lastenkodissa, että saavat edes yhden aterian päivässä. Minusta oli vaikeaa lähteä sieltä pois ja jättää ne kaikki pienet ihmiset odottamaan parempaa tulevaisuutta.
Suvussamme on muodostunut perheitä monella tavalla: isovanhempani ottivat kolme kasvattilasta synnyttämiensä kolmen lisäksi. Toinen mummoni ryhtyi äitipuoleksi 12 lapselle ja hankki lisäksi kolme. Anoppini adoptoi yhden ja otti kaksi sijaislasta. Tässä ilmapiirissä kaikki on ollut hyvin luontevaa : )
(Kommenttikenttä ei suostu ilmestymään. Jos haluat kommentoida, käytäthän 2.9. tekstiäni : )
