Hyvä loppu

On aika lopettaa tämä blogi. Toivottavasti olen hälventänyt ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä adoption ympäriltä. Olen yrittänyt olla erittäin realistinen ja yrittänyt olla vaikuttamatta kenenkään lasta suunnittelevan päätöksiin, mutta ihmisiähän me vain olemme ja koska adoptio meidän kohdalla on ollut oikea ratkaisu, en voi kuvitella miksi se ei olisi toisissakin perheissä : ).

Juurimatkan tehtävä tuli täytetyksi. Lapset palasivat katsomaan juuriaan, lastenkotia ja toista kotimaataan.
Enempää en voi heille tämän asian suhteen antaa. Tässä kuva Bogotasta Andien rinteeltä; tuolla jossakin monimiljoonakaupungin sylissä on se pieni pinnasänky, josta nämä nuoreni ovat ponnistaneet. Olen kulkenut heidän rinnallaan parikymmentä vuotta ja väistymässä takavasemmalle, kuten elämän laki määrää.

Teen matkapäiväkirjan lasten omaan käyttöön. Jätän blogini avoimeksi siten, että kuka tahansa voi jättää kommenttikenttään kysymyksiä tai muuten vain kommentoida tai purkaa ajatuksiaan. Jos on enemmän kysyttävää, voin antaa sähköpostiosoitteeni. Erityisesti tietysti voin kertoa Kolumbian asioista ja käsitykseni mukaan adoptiot Suomeen saattavat tulevaisuudessa taas kasvaa. Tilanteet muuttuvat.

Kiitos lukijoille ja haluan sanoa lapsettomille: se tuska loppuu jonakin päivänä ja asiat näyttävät erilaisilta : )

Halauksin

                          Mayo 

Suoraan asiaan

Lastenkotikäynti sai lapseni levolliselle mielelle. He näkivät, että lapsista huolehditaan hyvin kuten heistäkin on huolehdittu. Kaikki oli muuttunut. Ei ollut enää sitä ylellisyyden ripausta edes toimiston puolella, jossa arvokkaat vanhemmat rouvat ottivat meidät aikoinaan vastaan. Toimisto oli pienentynyt ja vastaanottava henkilö "tavallisen" oloinen virkailija ja todella ystävällinen. Hän räväytti koko kansion eteemme koskien lapsiamme ja he saivat kopion kaikesta, mitä halusivat. Se kaikki ei kuitenkaan ollut paljon. Saimme tietää lasten isovanhempien nimet ja ammatit sekä enojen ja tätien määrän, mutta siis vain äitien puolelta. Poika sai tietää veljiensä nimet. Tyttö sai äitinsä täyttämän lomakkeen, jossa hän kertoo itsestään. Minua se kosketti kovasti ja näin silmissäni nuoren naisen, joka oli joutunut ahdinkoon...

Tämä kyseinen lastenkoti oli hankkinut portin ja vartijan. Sinne tuodaan nykyisin lapsia suojaan väkivallalta ja hyväksikäytöltä. Tässä portti lastenkodista päin katsottuna:

Tässä juuri tulleiden vauvojen osasto:

Syöttöjono:

2-vuotiaiden ruokajono (himmensin hoitajan kasvot):

Työtä riittää (veimme kahden matkalaukullisen verran lisää vaatteita, kenkiä ja leluja):

Isompien lasten osasto:

Meille tietysti näytettiin nämä siloiset ja suloiset lapset, joiden voi melko varmasti tietää saavan kodin. Käyntimme oli ajoitettu siten, että isommat lapset olivat päiväkodeissa ja kouluissa. Toisaalta se oli ihan hyvä, koska isommista lapsista ei ehkä tuntuisi mukavalta, että sinne tullaan "pällistelemään". Ehkä meistäkin olisi tuntunut kurjemmalta. Tilanne on muuttunut aikojen kuluessa siten, että kolumbialaiset itse adoptoivat enemmän, mutta he haluavat usein salata adoption ja siksi vanhemmat annetaan ulkomaille - ja mikä merkillistä, myös sairaammat ja sisarukset. Tässä on mielestäni älytön ristiriita ajatuksesta "lapsen etu", jota koko ajan korostetaan. Eikö niiden vanhempien olisi helpompi sopeutua kotimaassa?

Sinne he jäivät tulevaisuuttaan odottamaan. Lapset eivät katsoneet meitä. He eivät olleet meistä millään tavalla kiinnostuneita. Ihmisiä tulee ja menee eikä kukaan ole juuri heitä varten - kunnes joku päivä...

Kolumbia odottaa...

Nyt alkaa olla sellainen tyhjä, täysi olo ennen matkaa; lähtöön tosin on vielä muutama päivä. Tuntuu, että ei ole mitään sanallista annettavaa kenellekään, mutta matkan jälkeen sitäkin enemmän.

Katselin kirjaa "rakkauden kehto", joka kertoo lastenkodista, johon olemme menossa. Siellä on todella lämminhenkinen henkilökunta. Jokainen lapsi taatusti hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Siellä käy myös vapaaehtoisia naisia stimuloimassa lapsia mm. siten, ettei vauvojen tarvitse vain maata paikoillaan syöttöjen ja tutkimusten välissä. Syli on tunnetusti vauvalle se paras stimulaatio : ). He muistavat todella kauan jokaisen lapsen. Kun menimme tyttöä hakemaan neljävuotiaan poikamme kanssa, he muistivat pojan ja sanoivat "aa, sieltä se pikku H.... tulee". He oikeasti muistivat eikä se ollut mikään tilanteeseen opeteltu fraasi.

Lastenkodissa on myös äitien toimintaa. Siitä en osaa niin hyvin kertoa ja ehkä sisälläni on pieni ääni, joka kuiskaa minulle, että älä ajattele sitä liikaa. Kuitenkin siellä hoidetaan äitejä, tuetaan kaikin tavoin: on jumppaa, keskustelua, tutkimuksia, käsitöiden tekoa. Ymmärtääkseni synnytyksen jälkeen on tietty aika, jolloin äiti voi vielä muuttaa päätöstään. Siellä ei taatusti painosteta ketään, päin vastoin. Tätä ajatellessa tulen kuitenkin hyvin surulliseksi.

Kävin eilen lasten kanssa läpi näitä asioita ja he vitsailivat keskenään : "sinä olit niin ruma, että sinut annettiin pois". Minusta on hirveän hyvä, että on ainakin kaksi adoptiolasta, jotka ymmärtävät toisiaan täysin. Jos taas on yksi lapsi, on varmaan vieläkin tärkeämpää käydä tapaamassa muita adoptoituja.

Toivon kovasti, että yhteistyö Suomeen avautuu jälleen ja tiedoksi, että ei ollut lastenkodin päätös olla antamatta lapsia Suomeen vaan Suomen päässä ei oltu valmiita solmimaan samantyyppistä yhteistyösopimusta kuin aikaisemmin. Harmi, sillä muut pohjoismaat ovat hyväksyneet sopimuksen entisenlaisena.

Espanjan kirja on kahta kappaletta vailla luettu, jalka on jonkinlaisessa kävelykunnossa, tuliaiset melkein hankittu, sydän pampattaa, mutta parasta tässä on, että lapset ovat innoissaan ja jännittyneitä. Ihanaa, että he ovat jo nuoria aikuisia, yksin en olisi millään selviytynyt matkasta alaikäisten kanssa - tai siis olisin kyllä : )

Minusta tuntuu, että emme ole samoja ihmisiä matkan jälkeen, varsinkaan lapset. Adiós!