Näin kulkee maailmanpyörä päässäni

Minusta tuntuu juuri samanlaiselta kuin 18 ja 22 vuotta sitten: muut ihmiset eivät näe samoja asioita kuin minä. Jos sanon ääneen, mitä mielessäni koko ajan liikkuu, ihmiset katsovat oudosti. En saa mielestäni niitä lapsia, jotka asuvat lastenkodissa. Siellä on kuulemma lisääntynyt isojen lasten määrä. He käyvät koulua ja päiväkotia ja tulevat lastenKOTIin illalla. En voi olla vertaamatta lapsia, jotka tulevat päiväkodista ja koulusta oman perheen luo, omaan kotiin. Lastenkodin lapset eivät pääse enää niin nopeasti adoptioperheisiin, koska äidit jättävät lapsensa sairaalaan, kun eivät jaksa selvittää tai halua olla yhteydessä isään, jotta häneltä saisi adoptioluvan. Se on varsinainen karhunpalvelus lapselle, koska on olemassa tietty aika, jonka kuluttua tällainen huostaanotettu lapsi voidaan luovuttaa adoptioon. Jos taas lastenkotia verrataan vaihtoehtoon että lastenkotia ei olisi?

Töiden jälkeen menin ensin vaihtamaan matkalle ostamani kengät, koska jalkani on niin kipeä, että en voikaan pitää niitä. Kauppa oli niin ystävällinen, että muutti kengät lahjakortiksi. Maanantaina haen toisen piikin jalkaani, jotta voin edes jotenkin kävellä. Pitikö tämänkin sattua juuri nyt. Minä tiesin, että matkaa ei kannata siirtää siihen, kun olen liian vanha matkustamaan, mutta että olen jo nyt liian raihnainen. Mur.

Olin lisäksi saanut loistoidean: olen yhteydessä lastenvaateliikkeisiin ja kyselen edullisesti ylijäämävaatteita. Kai sellaisia nyt joka putiikissa on. Sellaisia yksittäisiä kappaleita, joita ei kannata enää myydä, mutta jotka ovat ihan hyviä. Siis maksaisin niistä tietysti! Ei ollut idea hyvä, ei. Sain ensimmäisessä kaupassa märän rätin naamaani. Kun rupesin kyselemään myynnistä poistoon menossa olevia jne., nuori myyjä kalansilmineen katsoi minua kummallisesti. Toinen myyjä höristi korviaan vieressä. Molemmat olivat niin epäluuloisen näköisiä, että kysyin sitten vain, että missäpäin niitä lastenvaatteita ylipäänsä on. Olin saanut liikkestä tekstiviestin, että tänään on 25 %:n alennus. Voi duudeli kuinka ihania vauvanvaatteita. Hypistelin niitä onnessani ja sitten muistin, että siellä onkin niitä isompia lapsia. (Tässä vaiheessa paikalle ryntäsi ulkovaatteissaan tiukan näköinen täti, katseli minua ja käveli edestakaisin ja meni lopulta henkilökunnan ovesta. Oliko ne hälyttäneet kauppiaan, että täällä joku seko mummeli kyseli ihan omituisia.) Voiko tytöille ostaa kimallekoristeisia puseroita? Näyttävätkö ne halvalta ja mauttomalta vai tuleeko joku pikkutyttö onnelliseksi. En uskalla. Päädyin sitten lopulta neljään puseroon. Kahteen vihreään, joissa oli ketun kuva rinnassa ja kahteen punaiseen, joissa oli pöllön kuva. Sellainen ommeltu, ei painettu. Noin 25 euroa yhteensä. Ei paha. Menen joku päivä lasten kanssa katselemaan jotain kivaa lisää, leluja tai jotain suomalaista. Rahaa laitoin lastenkotiklubin tilille ja jos sinne kertyy muiltakin klubilaisilta tarpeeksi, saan shekin mukaani vietäväksi. Paikan päällä ostan vaippoja ja äidinmaidonvastiketta. Tämä on pisara meressä, mutta antamisen iloni on kyllä ihan aitoa : ) Silloin kun kävimme hakemassa lapset, veimme vain vaatimattomat tuliaiset henkilökunnalle. Ei ollut sopivaa viedä muuta. Nyt kun tämä lastenkoti on toistaiseksi lakannut antamasta lapsia Suomeen, ei avustaminen tunnu ollenkaan väärältä varsinkin kun tilanne siellä on mennyt huonommaksi.

Nyt joku tietysti ajattelee, että onhan niitä kohteita Suomessakin. Totta, mutta suomalaiset olosuhteet eivät ole verrattavissa kolumbialaisiin. Muutenkaan en ymmärrä lausetta, että "onhan meillä omiakin köyhiä". Se sitten estää auttamasta ketään. Hoh hoijaa. No meidän viemisemme ovat rikka rokassa ja sattumoisin meillä on lämpimät tunnesiteet juuri tähän lastenkotiin.

Perjantaina toiset rokotukset ja maanantaina se jalkapiikki. Kylläpä on pistelty. Jos ne tekevät lentoasemalla doping-testin, en taida läpäistä. Siitäpä tulikin mieleeni kolumbialainen tulli: pojalla oli matkalla pieniä Turtles-hahmoja 4 kappaletta, Donatello, Rafaello ja mitä niitä olikaan. Tullivirkailija rapsutteli niitä kynnellä, luuli varmaan huumemutanttikilpikonniksi. Sekin huvitti, kun olimme matkustaneet Bogota-Caracas-Frankfurt- Helsinki, niin Oulun lennolle tultaessa piti virkailijan nostattaa vauva kopasta pois ja kurkistaa patjan alle : ).

Haha, juuri kuulin, että bogotalaiset sotilaat yrittävät nostaa imagoaan. Saattavat hymyillä ja vilkuttaa. Voi olla, että minultakin pääsee hymy, ettei suorastaan nauru.

Erikoiset tilanteet

Moni tuleva adoptiovanhempi varmasti joutuu miettimään, millaista kohtelua lapsi saa Suomessa. Yhteenvetona heti aluksi voisin sanoa, että kokemukseni ovat valoisia. Naapurusto ihastuu lapsiin kuten lapsiin yleensä. En voi tietää, mitä siellä seinien sisällä sitten puhutaan. Eräs vanhempi nainen muutti seinänaapuriksemme rivitalossa ja kertoi, että 3-vuotias poikamme oli pihalla mennyt kertomaan hänelle, että on syntynyt kaukana Kolumbiassa. Emme edes tienneet, että poika sitä miettii, mutta olimmepa väärässä : )

Heti tultuamme Suomeen eräs naapurin lapsi (koululainen jo) kurkisti vaunuun ja kysyi "puhuuko se suomea". Tilanne oli huvittava. Vauvat eivät yleensä puhu vaunuvaiheessa : ). Se ei ollut enää huvittavaa, kun äitini hautajaisissa eräs rouva tuli kysymään, puhuvatko lapseni suomea. Hän oli tiennyt jo 20 vuotta lapsistamme; äidin hyvä ystävä.

Pojastani on pienenä sanottu, että on ihan äitinsä näköinen. Joskus tekisi mieli viisastella, mutta hymyilee vain. On varmaankin äitinsä näköinen, mutta kumman? Tosin se lastenkoti, josta olemme lapset hakeneet, kyllä katsoo valokuvia ja ilmeisesti yrittää löytää yhtäläisyyksiä ulkonäössä. Tuntemattomat puhuvat usein heti englantia lapsilleni.

Olen ihan hurjasti miettinyt rasismia ja se saa minut todella vihaiseksi. Itselleni huudettiin kerran Helsingissä auton ikkunasta hävyttömyyksiä. Kävelin keskellä Helsinkiä ja ehkä takaapäin varsinkin olemukseni näytti thaimaalaiselta (koko ja mustat, pitkät hiukset). "Hei tumma tyttö, anna p....". Se  halvensi niin, että muistan lauseen siis vieläkin. Entä sitten, kun on oikeasti thaimaalainen?

Ulkomailta tulleet adoptiolapset varmaan usein sekoitetaan maahanmuuttajiin ja siitä on esim. Mylläri kirjassaan kirjoittanutkin. Se on varmasti hankala tilanne lapselle. Poika kertoi olevansa jonkinlainen sillanrakentaja koulun pihalla (17-18 -v.). Siellä viettivät välituntia eri ryhmässä ulkomaalaistaustaiset oppilaat. Poika kävi heidän ryhmässään juttelemassa samoin kuin muidenkin. Se teki minut todella iloiseksi.

Ja se ikuisuuskysymys: kertoako vai ei? Onko pakko kaikille sanoa, mistä on tullut. Minä yleensä kerroin lääkärille siinä vaiheessa, kun hän rupesi kyselemään perinnöllisistä sairauksista. Joskus kerroin luontevasti, jos tilanne näytti sitä vaativan. Esim. päiväkotien on välttämätöntä tietää. Unohdin sanoa eräänä kesänä sijaispäiväkodissa ja siellä eräs hoitaja oli halunnut puhua espanjaa pojalleni, koska oli ollut Espanjassa ja poika oli kuulemma aivan saman näköinen kuin pojat siellä.

Adoptiovanhempi on tehnyt ratkaisunsa jo hankkiessaan lapsen ja rasismi pitää selvittää itsensä kanssa jollakin tasolla jo silloin. Pitää olla riittävän kypsä selviämään tilanteista ja pitää kasvattaa lapselle terve itsetunto. Rasismissahan todellinen ongelma ei ole sillä, jonka niskaan rasismi kaadetaan vaan sillä, joka sitä harjoittaa vajavaisen egonsa kanssa. Nämä olivat suuria sanoja ja kohteeksi joutunut on aluksi pieni lapsi, mutta hyvä itsetunto on ainut apu. Joskus havaitsen itsessäni erittäin primitiivisiä piirteitä. Silloin en uskalla aukaista suutani, koska tekisi mieli antaa samalla mitalla rasistisille möläyttelijöille. Hetken rauhoituttuani ilmaisen mielipiteeni "sivistyneesti". Käytän kaikki tilaisuudet rasismin kitkemiseksi ja uskallan olla se ainoa erimielinen isossakin porukassa.

Sitä luulee tietävänsä, mitä ympäristö ajattelee ja sitten yhtäkkiä tulee jokin lause, joka paljastaa paljon tilanteesta. Lähisuvustani olen kuullut erikoisen lauseen "on se sinun miehesi ihmeellinen, kun lähtee kanssasi hakemaan lapsen ulkomailta" Häh? Adoptio jos mikä on äidin ja isän projekti. Biologisen lapsen kohdalla ei isältä alkuvaiheessa paljon tarvita, mutta jos isä ei ole adoptiossa aktiivisesti mukana, ei siitä mitään tule. Tietysti naiset usein hoitavat käytännön asioita ja puhua pulputtavat, mutta kyllä ne asiat on kahdenkesken sovittu!

Miehen kuoleman jälkeen jälleen lähisukulaiseni kyseli kierrellen kaarrellen harmittaako minua nyt se, että haimme lapset, kun mies kuoli. Voi hyvä jysäys. Keneltä biologiselta vanhemmalta kysyttäisiin tuollaista? Lapset ovat minulle rakkainta maailmassa ja minun oma perheeni.

--------
Tähän loppuun kevennys: Tyttö tuli kerran päiväkodista ja kiljaisi ovella: nyt minä tiiän, ei me ookkaan tultu Kolumbiasta vaan Gopotasta! : D   (Bogota).

Juurimatkan sekalaiset järjestelyt

Kaikki on erilaista kuin hakumatkalla: saa matkustaa milloin haluaa tai olla matkustamatta. En voisi kuitenkaan kuvitellakaan, että jättäisin lapset käyttämättä synnyinmaassaan. Se on itsestäänselvyys. Matkan toteutusta viivästytti se, että minulla oli kynnys matkustaa ilman lasten isää, jonka elämä päättyi liian varhain. Tärkeintä tässä ovat kuitenkin lapset ja minun tuntemuksillani ei saa olla merkitystä.

Nyt huomaan, että on hyvä, kun nuorinkin on täyttänyt 18. Lastenkodissa vain täysi-ikäinen lapsi saa tiedustella omia juuriaan. Olen kirjeissäni lastenkotiin kysynyt pari kertaa parempia valokuvia lasten äideistä, koska kuvakopiot ovat todella huonot. Vastauksena on ollut täydellinen hiljaisuus. Ystävällinen vastauskirje on kyllä tullut, mutta kysymäni asia on jätetty huomiotta.

No niin, ensimmäinen askel on päättää, että nyt se tehdään. Otin yhteyttä muihin juurimatkan tehneisiin (tiedossani on lista samasta lastenkodista adoptoineista). Sain sieltä hyviä neuvoja. Seuraavaksi otin yhteyden Interpediaan. Siinä vaiheessa sai päättää, haluaako lapsi todella laajamittaisesti etsiä sukuaan vai ei. Meillä ei. Etsiminen onnistuu ja maksaa jonkin verran. Sitten kanssani keskusteltiin siitä, kuinka matka vaikuttaa meihin ja tarjottiin keskusteluapua minulle ja lapsille. Lapset voivat olla yhteydessä suoraan kuraattoriin.

Huomasin, että minun täytyy ruveta pitämään blogia, koska pää meinasi pamahtaa kaikesta miettimisestä. Viime yönä näin unta, että mies heräsi eloon. Surullista tässä on se, että hän oli ainut ihminen koko maailmassa, jonka kanssa olisin OIKEASTI voinut puhua tuntemuksistani.

Seuraavaksi lapset lähettivät tietolomakkeet Interpediaan, jonka pohjalta meille mm. järjestetään se lastenkotikäynti sen samaisen suomalaissyntyisen rouvan avulla, joka auttoi meitä 18 vuotta sitten!

Rokotukset: hyvissä ajoin ennen matkaa. Aika monta piikkiä. Kallista. Lennot Hki-Pariisi (jossa yötä)-Bogota ja samaa reittiä takaisin, mutta emme yövy tullessa Pariisissa, paitsi jos myöhästymme jatkolennolta, jolloin Finnair maksaa hotellin. Hotellin valinta Bogotassa. Siellä on keittiö, joten voi kokata itse ja tulee halvemmaksi. Käytimme matkatoimistoa apuna.

Suomessa asuu eräs kolumbialainen matkanjärjestäjä ja hänen kauttaan varasimme hotellin Cartagenasta ja itse netistä lennot Bogota-Cartagena (Karibian rannalla)-Bogota. Eli matka matkan keskellä : ) Viimeiseksi jätin Oulu-Helsinki-Oulu -välin ja siinäpä se yllätys tulikin. Koska on sunnuntai, Blue1 ei lennä siten, että voisimme jatkaa Pariisiin varaamallamme lennolla ja Finnairin lennot maksavat kolmelta yhtä paljon kuin yhden lento Bogotaan! Mennään autolla ja ollaan Helsingissä yötä.

Rahaa kannattaa ruveta säästämään hyvissä ajoin, koska halpa matka se ei ole. Meinaan jos on tavallinen palkanansaitsija ja joutuu laskemaan rahojaan : ) Pari uutta matkalaukkua ostin, koska aion viedä lastenkotiin tuliaisia ja tuoda sieltä muistoja, niin paljon kuin mukaan mahtuu. Euroja voi kuulemma vaihtaa siellä lähes missä vain, joten dollareita ei tarvita. Kaikenlaiset kortit käyvät. Kännykätkin kuulemma toimivat.

Lasten silmät tuikkivat innostusta kuin joskus joulun alla. Suurin nautinto on nähdä heidän ilonsa. Voi siellä kätinääkin tulla, kun asumme kolmestaan samassa huoneessa/huoneistossa ja pojalla sentään on jo oma asunto Oulussa. Kuukauden kuluttua olemme siellä - hui.

Rohkaisuksi odottajille

Pientä tsemppiä heille, jotka jaksavat odottaa ja odottaa ja odottaa... Kun vuosia on kulunut ehkä ensin pettymysten ketjuna ja sitten ollaan byrokratian rattaisiin juuttuneena, se päivä, kun oikeasti jotakin tapahtuu, on odottamisen arvoista ja kaikki tuska unohtuu : )

Tässä näkymä, joka meitä kohtasi raskaan menomatkan jälkeen hotellihuoneessamme: vauvan sänky valmiina odottamassa tulokasta. Se näky teki kaikesta niin konkreettista. Se sänky oli melkein pyhä.

Minä haltioiduin naiselliseen tapaan ja halusin puhua ja puhua. Oli jo yö, mies laittoi silmälasinsa yöpöydälle, käänsi selkänsä ja sanoi, että hän ainakin nukkuu nyt! : D

Tässä sitten kuva, kun olimme jo matkalla Helsingistä Ouluun. Kukat oli saatu Helsingin lentoasemalla siskon perheeltä ja äitikin oli tullut vastaan. Kone tuntui jo melkein paikallisbussilta koko pitkän lennon jälkeen ja ajaessamme sitten kentältä kotiin, ilmestyi täydellinen sateenkaari taivaalle ja mielestäni se sanoi pikkuiselle: tervetuloa : )

Toisella kerralla kaikki oli jo tutumpaa ja siinä piti ottaa 4-vuotias ja hänen tilanteensa huomioon. Tässä sisarukset tutustuvat yhdessä äitiyspakkauksen (jota meille ei ensimmäisellä kerralla myönnetty) leluun : )

Kielimuuri?

Mielestäni kenenkään, ei kenenkään tarvitse osata vieraita kieliä, tullakseen isäksi tai äidiksi. Tosiasia kuitenkin on, että adoptiolapsen noutomatkalla on helpompaa, jos osaa vaikkapa englantia. Tosin sitä ei sitten moni osaa kohdemaassakaan, joten lopulta on sama, vaikka ei osaa sitäkään. Paitsi ehkä matkalla. (Lisään tähän jälkeenpäin: tietysti kannattaa ottaa selvää, onko kohdemaassa apuna henkilö, jonka kanssa asiat sujuvat omalla kielellä. Suosittelen sitä englantia kuitenkin : ).

Me osasimme sattumalta kieliä ihan muista syistä jo ennen kuin tapasimme toisemme. Olin juuri ennen mieheni tapaamista ollut espanjan kesäkurssilla Helsingissä ihan huvikseni. Siitä huvista oli sitten hyötyä myöhemmin ja kun olimme niin pitkällä, että kohdemaa valittiin, rupesimme yhdessä leikkimielisesti opettelemaan lisää.

No pojalla ei ollut espanjan vaihtoehtoa koulussa vaan hän otti saksan ja oli siitä minulle myöhemmin vihainen; pakotin muka : ) Tyttären kohdalla oli vaihtoehtona myös espanja, mutta ne noin kaksi tuntia viikossa olivat kansainvälisellä koululla eli aamu-unisen tytön piti matkustaa bussilla kaupunkiin ennen varsinaisen koulun alkua ja toisena päivänä hän myöhästyi yhden tunnin omasta koulustaan. Huoh. Koska koulu oli kansainvälinen, opetuskirjana oli englanti-espanja eikä tyttö vielä osannut kunnolla englantiakaan. Opettaja muisti joka kerta sanoa, miten huono oppikirja on ja teki monisteita. Homma meni siihen, että luimme yhdessä espanjaa ja toisen vuoden jouluna hän laittoi rukkaset naulaan ja jäi kokonaan ilman arvosanaa, vaikka oli 1,5 vuotta lukenut sitä. Lapsi oli liian nuori kulkeakseen yksin siellä opetuksessa.

Tilanne on nyt matkalle lähtiessäni se, että poika ei osaa sanoa kuin "olutta" ja tyttö "saisinko vaniljajäätelöä" : ) Minä ostin kesällä äärimmäisen hyvän kirjan, joka päihittää kyllä selkeydessä kaikki aikaisemmat ja kertaus on opintojen äiti. Kesälomalla istuin joka aamu mökillä keinutuoliin kahvin kanssa lukemaan ja siten se kävi rattoisasti. Kappale kerrallaan. Tietysti ajattelin, että hyödynnän mökkimatkatkin, mutta autosoittimeni on ihan kamala. Kirjaan liittyvä levy alkoi joka kerta alusta, kun moottori sammutettiin ja sain kuulla samat espanjan historiat uudelleen ja uudelleen. En uskaltanut pysähtyä koko matkalla. Kun mainitsenkin sanan "espanjan kieli", lapset juoksevat karkuun. Odotankin mielenkiinnolla herääkö heillä minkäänlaista innostusta asiaan matkan jälkeen. Varsinkin sen jälkeen, kun sanon kaupoissa lauseen "hän maksaa" ja osoitan vuoronperään lapsia : )

Tässä se kirja, jota kissalle luen. Se osaa jo melko hyvin. 

Olen joutunut miettimään adoptiolapsen kielenkehitystä. Monien tutkimusten mukaan adoptiolapset eivät ole kovin hyviä kielissä. Molemmat lapsemme oppivat puhumaan hyvin varhain ja hyvin selkeästi, mutta se ei sitten korreloinut koulumenestyksen kanssa kielten kohdalla. Olisiko tutkimuksissa sittenkin jotain perää? Tai sitten ei - kuinka moni oppilas ylipäänsä on hyvä kielissä? Tosin he nauravat minun englannin ääntämykselleni. Siihen aikaan, kun olin nuori ei ollut kielistudioita eikä kyllä televisiotakaan.

Muusta koulumenestyksestä sen verran, että molemmat ovat hyvin vilkkaita, kekseliäitä ja aloitteellisia eli selvästikin Kolumbian peruja. Päiväkodin hoitajakin nauroi, että muiden lasten kiltisti odottaessa aamupuuroa, tyttö heiluu tuolillaan koko ajan. Molemmat ovat hyvin seurallisia ja taitavia käsistään. Tytär vahvasti musikaalinen ja eläinrakas opiskellen sille alalle ja poika opiskelee käsi- ja taideteollisessa. Sanoisinko näin tiivistetysti, että kumpikaan ei viihdy nenä kirjassa.

Elämässä on niin monta tapaa tulla onnelliseksi ja onneksi koulutuskaan ei ole enää sellainen suora putki, jota pitkin kuljettiin kohti pakollista (vanhempien mahdollisesti, ehkä epäsuorasti painostamaa) päämäärää : ).

Jätän tässä käsittelemättä tilanteen, jolloin adoptiolapsi on perheeseen tullessaan vanhempi, koska minulla ei ole siitä riittävästi kokemusta. Kolumbiassa tapasimme isiä ja äitejä, jotka olivat saaneet vanhemman lapsen. Yhteisen kielen puute ei näyttänyt haittaavan, vaan lapsi oli kuin kala vedessä. Ilmeisesti heille oli kuitenkin selitetty tilanne etukäteen ja lapset suhtautuivat positiivisesti ja iloisesti asiaan. Hyvin positiivisesti. He olivat selvästikin onnellisia. Toisaalta se tekee surulliseksi. Tavallisessa tilanteessa lapsi kyllä reagoisi vähemmän positiivisesti joutuessaan ventovieraiden ihmisen pariin...

Kommenttikokeilu

Vihdoinkin toimii. Kiitos kärsivällisyydestä. Elikkäs tähän voi laittaa kaikki ruuhkautuneet kommentit : D.

Niin, matkakuume alkaa jo nousta ja pelottaa, kun nilkkani heittäytyi itsepäiseksi eikä halua enää kulkea samaan suuntaan toisen nilkan kanssa, mutta minähän otan vaikka kokovartalopuudutuksen ja matkustan!

Oikein vai väärin?

Otsikko jo sinänsä on ihan väärä, vaikka moni pohtii adoption oikeellisuutta. En ole koskaan kyseenalaistanut adoptiota. Tarkka kontrolli karsii mahdolliset kevyin perustein adoptoijat. Mielestäni suurin ratkaisu tapahtuu siellä biologisten vanhempien puolella. Kun raskas ratkaisu siellä on tehty, vasta silloin astuu toinen perhe kuvaan mukaan. Mielestäni on todella tärkeää, että siinä välissä ovat viranomaiset.

Lastenkoti, jossa kävimme, tukee äitejä kaikin tavoin elämässä. On olemassa ryhmiä, joissa äidit ja adoptiovanhemmat voivat tehdä toisilleen kysymyksiä, mutta ei paljasteta kuka kenenkin lapsen vanhempi tulee olemaan. Se on kuulemma hyvin antoisaa molemmin puolin. Itseltäni varmaan pysähtyisi sydän, jos joutuisin tilanteeseen, jossa miettisin, onko se hän vai hän? Puhun vain äideistä, koska kokemukseni mukaan isät ovat poistuneet kuviosta jo alkuvaiheessa!

Niihin aikoihin, kun aloitimme taistelun Pelan ja sosiaaliviraston kanssa, eräs suomalainen poliitikko adoptoi suomalaiset kaksoset ja kehui julkisuudessa, kuinka nopeasti se tapahtui. Juuri, kun Pela kertoi meille, että odotusaika on pitkä eikä kotimaisia lapsia juuri ole. Tämä samainen poliitikko ehti adoptoida ulkomaisenkin lapsen siinä ajassa, kun me vielä olimme jonossa. Näin ne rattaat rasvataan... Tästä voi hypätä aasinsiltaa julkkisadoptioihin yleensä. Olen ihan varma, että superjulkkiksillakin on vilpittömät motiivit, mutta kuinka sopeutuu lapsi perheeseen, joka on maailmankuulu. Vaatii paljon ymmärrystä vanhemmilta.

Mielestäni adoptio sinänsä on täysin luonnollista: vierekkäin on lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja vanhempia, joilla on suuri tyhjä aukko siinä lasten kohdalla ja suuri sydän. Siitä vaan yhdistelemään. Oli hurja kokemus kuulla Bogotassa, että rakkaus parantaa lapset nopeasti. Meidänkin pojalla oli ollut sen neljän kuukauden aikana kaksi vakavaa infektiota 40 asteen kuumeineen, mutta ei mitään vaivaa sen jälkeen, kun tuli syliimme. Tytär pääsi kahden kuukauden ikäisenä sylimme turvaan. Ymmärtäähän sen jokainen mitä pieni ihmisen alku kokee, kun joku alkaa olla koko ajan läsnä: sama ihminen, joka hymyilee ja rakastaa. Siis kaksi: isä ja äiti.

Kaikki epävarmuus adopiota kohtaan katoaa, kun seisoo lastenkodissa ja näkee pieniä ihmisiä siellä sun täällä; kymmeniä vauvoja lattialla olevilla patjoilla, sänkyjä rivissä, joiden asukkeja liukuhihnalla syötetään. Vanhempia lapsia, jotka käyvät ruokailemassa lastenkodissa, että saavat edes yhden aterian päivässä. Minusta oli vaikeaa lähteä sieltä pois ja jättää ne kaikki pienet ihmiset odottamaan parempaa tulevaisuutta.

Suvussamme on muodostunut perheitä monella tavalla: isovanhempani ottivat kolme kasvattilasta synnyttämiensä kolmen lisäksi. Toinen mummoni ryhtyi äitipuoleksi 12 lapselle ja hankki lisäksi kolme. Anoppini adoptoi yhden ja otti kaksi sijaislasta. Tässä ilmapiirissä kaikki on ollut hyvin luontevaa : )

(Kommenttikenttä ei suostu ilmestymään. Jos haluat kommentoida, käytäthän 2.9. tekstiäni : )

Kansat yhdistävä tekijä: adoptio

Kohta minä lopetan näiden vanhojen asioiden mietiskelyn ja keskityn juurimatkaan, johon on noin 6 viikkoa. Olen alkanut nähdä levottomia unia ja yhtenä yönä uni loppui kesken. Ei ole välttämättä hyväksi mietiskellä niin aktiivisesti menneitä. Tässä kuitenkin postikorttikuva Bogotasta. Se ei todellakaan ole mikään pikkukaupunki. Sinnehän mahtuisi kaikki suomalaiset, yhteen kaupunkiin.

Ostimme sanomalehden 1988 muistoksi ja tässä juttu Maradonasta, joka oli käymässä Kolumbiassa perheensä kanssa. Melkoinen sankari sielläkin. Toinen sankari vuonna 1992 oli Kolumbus, jonka matkasta Kolumbiaan oli kulunut 500 vuotta. Lehdessä oli jatkokertomus aiheesta ja mieheni keräsi ne leikkeet. Ovat nyt tuolla mapissa : ) Mieheni oli älyttömän kiinnostunut historiasta ja erityisesti alkuperäiskansojen kohtaloista Etelä-Amerikassa, miksei pohjoisessakin. Kaikki tämä ja lisäksi oma kiinnostukseni lapsesta saakka intiaaneihin vaikuttivat varmasti maavalintaamme.

Tässä taas poikamme pelasi jalkapalloa hollantilais- ja ranskalaislapsen kanssa hotellin pihalla. Lapsia ei kielimuuri haitannut. Pojastamme on kuvia askartelemassa norjalaislasten kanssa ja naurua riitti. Oli saksalaisia, italialaisia ja yksi suomalainenkin, mutta ei ruotsalaisia. Heillä oli "oma hotelli".

Jouduimme toisella kerralla hotelliin, joka oli kansoitettu hollantilaisilla adoptioperheillä. He siis kävivät vuoristoreissuilla, kuten aikaisemmin kerroin. Annoimme toki rahaa, vaikka emme lähteneet mukaan, koska emme halunneet vaikuttaa suomalaisjunteilta. Eräs pariskunta melkein ystävystyi kanssamme. Yksi pari taas joutui lähtemään takaisin kotimaahansa, koska paperit eivät olleet kunnossa ja lapsi piti jättää Kolumbiaan.

Huoneemme oli kylmä, kostea ja synkkä ja suomalaisrouva sai puhutuksi meille siirron toiseen hotelliin. Kävimme siellä katsomassakin ja ihastuimme, koska siellä oli uima-allaskin. Sitten kuulimme, että hotellissa asuvat ruotsalaiset haluavat pitää sen ruotsalaisilla. Kyllähän me ruotsia olisimme voineet puhua, jos se siitä on kiinni. Ajatella: oma hotelli Kolumbiassa. Kyllä suomalaisilla on petrattavaa, että saavat kansoitetuksi yhden hotellin itselleen. Oli jotenkin loukattu olo, mutta pääsimme sitten toiseen hotelliin, jossa oli ihmisiä ympäri maailmaa ja siellä oli mukavaa. Mielenkiintoista oli, että joidenkin perheiden äidit joutuivat matkustamaan kotimaahansa töihin ja isät jäivät lapsen kanssa odottamaan papereita. Joistakin perheistä isät matkustivat. Me olimme sopineet, että yhdessä ollaan.

Sellaista ymmärrystä en usko eri maiden kansalaisten kovin helposti löytävän kuin adoptiomatkalla. Tunsimme suurta yhteenkuuluvuutta ja kaikki suhtautuivat suurella lämmöllä toisiinsa (paitsi ruotsalaiset).

Ensimmäiseltä matkaltamme jäi mieleen, kun oveemme koputettiin sähkökatkon aikaan (sellainen oli joka ilta, koska sähköä myytiin Venezuelaan) ja norjalaisäiti seisoi siellä kynttilän kanssa ja pyysi tulta : ) Se oli jotenkin liikuttavaa.

Siellä minä kerran söin amerikkalais- ja norjalaisäidin kanssa lasagnea, kun amerikkalainen yhtäkkiä veti muovin lasagnen välistä. Nauroimme silmät vesissä hotellikeittiön saavutuksille : )

Hieman häpesimme yhden suomalaisperheen puolesta, kun heillä lähtiessä kassit kilisi ja äiti suuttui hirveästi pojalleen, joka meinasi vahingossa rikkoa sen kassin. Sen lisäksi, vaikka oli sanottu, että kaikki on maksettava käteisellä, he rupesivat rettelöimään maksun kanssa pois lähtiessään. Siinä vaiheessa poistuimme paikalta, se oli niin noloa. Lisäksi samainen äiti hermostui juuri adoptoimalleen kolmevuotiaalle, joka oli sotkenut hiuksiinsa laitetut hienot nappulat. Olisi kuulemma ollut niin mukavaa, että ihmiset, jotka tulevat lentokentälle vastaan, olisivat nähneet ne. Tässä kohtaa ajattelin, että se adoptioseula ei olekaan edes tarpeeksi tiukka.

Niin se maanjäristys, josta lupasin kertoa. Olin kävelyllä vauvan ja pojan kanssa puistossa, kun mies makasi 40 asteen kuumeessa hotellilla. Eräs kolumbialainen tuli kysymään tietä jonnekin ja kesken vastaukseni hän rupesi kauhuissaan osoittelemaan ylöspäin. Huomasin, että puhelinlangat heiluivat edestakaisin ja minua rupesi huimaamaan. Tajusin, että maanjäristys, vaikka en olisi voinut kuvitellakaan, että se tuntuu siltä. Lähdin juosten hotellille ja sinne tultuamme kaikki seisoivat ulkona - paitsi mieheni, joka siis makasi kuumeessa huoneessaan. Juoksin kiskomaan hänet ylös, koska hotellin työntekijät olivat niin kauhistuneita. Asukkaita lähinnä huvitti, mikä tietysti osoittaa, että emme tienneet koko asiasta tarpeeksi. Niin siitä selvittiin, mutta lehdessä oli seuraavana päivänä kuva, kuinka pikkukylä lähellä oli haljennut ja hävinnyt.

(Samoin on hävinnyt taas kommenttikenttä. Voi käyttää muita tekstejä tai toista blogia : )

Sekalaista ja seikkailuja : )

Nyt kun kirjoitan adoptiolapsen odotuksesta, saamisesta ja kasvatuksesta, voin iloisella mielellä sanoa, että kaikki on mennyt erityisen hyvin. Pelkään antavani liian myönteisen kuvan adoptiota miettiville, koska olen itsekin lukenut vaikeuksista joissakin perheissä, mutta johtuvatko ne vaikeudet oikeasti adoptiosta. Jospa niissä perheissä onkin ongelmia jostakin muusta syystä. Ei aina saa osoittaa sormella sitä ilmiselvältä vaikuttavaa syytä ongelmiin.

Kasvatuksen ammattilaiset:

Minäkin olen lukenut kaiken maailman oppaat ja tutkimukset ja niistä vain sekoaa. Yritin ottaa niistä opikseni ja vein päiväkotikeskusteluun oppaan aiheesta "adoptiolapsi ja päiväkoti" tai jotain sellaista. Yritin puhua lastentarhan tädille kahdenkeskisessä palautekeskustelussa asioista, jotka ehkä pitäisi ottaa lasteni kohdalla huomioon, mutta huomasin, että se ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. No, pääasia, että lapset saivat hyvän hoidon ja sen he kyllä saivat : ) Tasan samoin kävi koulussa "adoptiolapsi ja koulu" tai jotain sellaista oppaani kanssa. Opettaja varmaan heitti vihkosen roskiin lähdettyäni eikä hän varmaan koskaan oppinut muistamaan, mistä maasta lapseni olivat. Ainakin hän keskustelussa puhui ihan väärästä maasta. Sen verran olisin kyllä odottanut kiinnostusta. Lakkasin yrittämästä. Kaikki meni kuitenkin koulussa ihan mukavasti, vaikka opettajat vaihtuivat koko ajan erilaisista syistä ja lapset selvästi kärsivät opettajien vaihtumisesta. En tiedä vaikuttivatko vaihdokset samalla tavalla kaikkiin oppilaisiin. Eli tärkeä asia, jonka olen huomannut: muutokset eivät ole hyväksi adoptiolapsille. Olemmekin yrittäneet pitää olosuhteet vakaina ja tutun turvallisina.

Hakureissujen seikkailut:

Hakumatkan käytännön asioita ei tule jännittää. Ainakin Kolumbiassa meitä oltiin vastassa ja tukenamme oli suomea puhuva rouva, joka oli aikoinaan Suomesta lähtenyt ja halusi auttaa adoptioperheitä. Hän jaksaa vielä auttaa myös juurimatkalaisia, koska tuntee meistä monet. Hän tulee järjestämään lastenkotitapaamisemme, mutta muuten pärjäämme omillamme.

Ensimmäisen lapsen hakeminen kesti vain 10 päivää, joten se aika todella hurahti, mutta toisen lapsen kohdalla oli adoptiolaki Kolumbiassa muuttunut ja olimme siellä 6 viikkoa. Asiakirjoja muistaakseni käsiteltiin jossakin 21:stä "tuomioistuimesta". Jotkut niistä olivat pahamaineisia eli paperit juuttuivat niihin. Meillä kävi tietysti huono arpaonni ja paperimme joutuivat yhteen niistä pahamaineisista. Ne yksinkertaisesti vedettiin pois ja arvottiin uudelleen.

Toisella kerralla stressin aihe oli myös "tuomioistuimen" haastattelu. Sitä olimme pelänneet. Näin painajaisia kuinka istumme hämärässä huoneessa pitkän pöydän päässä miehen kanssa ja peruukkipäiset tuomarit tuijottavat meitä ja tekevät ankaria kysymyksiä : ). Lopulta tilaisuus oli sellainen, että istuimme pienessä huoneessa naisen kanssa, joka kirjoitti ja kyseli. Suomalaisrouva oli tulkkinamme, mutta olimme opetelleet sen verran espanjaa, että käytimme suoraan sitä.

Kerran piti lähteä käymään taas tuomioistuimessa ja haimme matkalta lastenkodin asianajajan. Meille oli tehty selväksi, että sinne EI saa ottaa lapsia mukaan. No, meidän poika tietysti lupasi jäädä kivojen tätien kanssa leikkimään hotellille, mutta puhalsi sitten itkun, juuri kun piti lähteä. Onneksi suomalaissyntyinen rouva sanoi, että ottakaa mukaan; muuten en ikinä olisi uskaltanut ottaa. Istuin pojan kanssa taksin takapenkillä ja yritin saada hänet näkymättömäksi. Olimme varmaan 25:nnessä kerroksessa, kun poika sanoi, että häntä pissattaa. Siis EIKÄ pissata. Pissattaa. Voi pyhä jysäys. Meidän piti pyytää siltä arvovaltaiselta asianajajalta, että hän pyytää virkailijalta vessan avaimen. Ja lapsia kun ei saanut olla mukana! No takaisin tullessa hissi oli tupaten täysi ja pysähtyi jossain 17:nnessä kerroksessa ja poika ryntäsi ulos! Sain hänestä viime hetkellä kiinni. Olisipa ollut somaa kadottaa kielitaidoton lapsi pilvenpiirtäjässä ja samalla näyttää asianajajalle, että olemme luotettavia vanhempia.

Kerran lupasin hoitaa norjalaisten vauvaa, kun he olivat vastaavalla reissulla. Oli se hauskaa: kaksi vauvaa kerralla, mutta kun aika kului eikä heitä kuulunut, minusta ei ollut enää ollenkaan hauskaa. Siis emmehän me tienneet heistä kuin etunimet! Huh - tulivat lopulta.

Ensin odotettiin jotakin ja sitten kaikki tapahtui yhtäkkiä. Se on kolumbialainen tyyli: minnekään ei ole kiire ja sitten yhtäkkiä on ja kaikki hoituu. Menin taksinkuljettajan (joka ei ole pelkkä kuljettaja vaan osaa "kaiken") ja vauvan kanssa Notaria 28:aan (kts. kuva) hakemaan yhtä vaivaista paperia, jotta saamme vauvalle passin ja lentoliput Suomeen. (Mies oli pojan kanssa hotellissa). Tupa oli täynnä ihmisiä ja notaari oli käyttämässä lastaan lääkärissä. Kun hän sitten tuli, taksinkuljettaja sanoi minulle, että anna rahaa. Mitä? Anna nyt sitä rahaa. Sujautin hänelle muistaakseni 30 000 pesoa ja suit sait meillä oli paperi käsissämme ja ehdimme passitoimistoon. Se oli kauhea hetki: lahjoin virkamiehen. Näin jo itseni mätänemässä kolumbialaisessa
vankilassa.

Eksymisen kauheutta: lähdimme kerran koko perhe kävelemällä ruokakauppaan ja aika sitten kuluikin yhtäkkiä niin paljon, että mies jäi vielä ostoksille ja minä lähdin hotellille vauvan ja 4-vuotiaan kanssa. Mutta missä oli hotelli? Kaikki kadut näyttivät samanlaisilta ja tiivistin tahtia, poika melkein juoksi ja vauvalla oli nälkä. Siellä tulee pimeäkin niin nopeasti. Siis minulla ei ollut käsilaukkua, ei mitään. Ainoa pelastus oli hotellin avain, jossa luki kadun nimi. Sain erään miehen neuvomaan suuntaa, vaikka se oli vähän sellaista huitomista.
Kun tulimme kadun kulmasta ja mies oli siellä hotellin portilla, en ole ikinä ollut helpottuneempi. Siellä iskee paniikki todella helposti.

Eri kansalaisuuksista ja maanjäristyksestä kerron ensi kerralla, mutta kuten ehkä lukija voi havaita, adoptiovanhemmat eivät kertakaikkiaan voi keskittyä rauhassa uuteen perheenjäseneen. Ympärillä on melkoinen hulabaloo.